26. syyskuuta 2016

Editointipäiväkirja, osa 9

Näkymä kirjailijan aivoihin ei aina ole kaunis.

On pitkä aika siitä, kun olen viimeksi kirjoittanut yksinomaan käsikirjoitukseni kuulumisista. Voisin mennä takaisin viestihistoriassa ja jatkaa siitä mihin jäin, mutta kulunut kevät ja kesä ovat tuntuneet niin elämäntäyteisiltä etten tietäisi mistä aloittaa. Niinpä aloitan vähän kaikkialta, ja jos editointipäiväkirjasta tulee kokonaisuutena katkonainen, olen pahoillani.

Kalenterin mukaan edellinen päiväkirjamerkintäni on marraskuulta 2015 ‐ siis ikuisuuksia sitten. Noihin aikoihin jouduin odottamattomaan loukkuun tekstin kanssa enkä tiennyt mitä tehdä sille, mikä näin jälkeenpäin ajatellen tuntuu täysin väistämättömältä. Kun aloin kirjoittaa tarinaa uudestaan ties kuinka monetta kertaa, minulla oli hämäränä suunnitelmana tuoda mukaan kauhun tai trillerin elementtejä ja se ohjasi kirjoittamistani käsikirjoituksen loppuun asti. Suunnitelmassa ei varsinaisesti ollut mitään vikaa itsessään, tarina sopisi erinomaisesti trilleriksi, mutta auki kirjoittamisen aikana olin oppinut juonesta ja hahmoista niin paljon uutta, että se oli ottanut täysin uuden muodon ja samalla poistunut trillerikategoriasta. Vasta riittävä etäisyys antoi minulle tarvitsemani oivalluksen seuraavaa luonnoskierrosta varten, eikä sen jälkeen ajatuksiini ole muuta mahtunutkaan kuin kirjoittaminen.

Tietenkään elämä ei ole koskaan niin yksinkertaista. Minulle tarjottiin töitä omalta alaltani eli ohjelmoinnista, eikä opiskelija-taiteilija koskaan sano rahalle ei. Poissa on vapauteni istua kirjoittamassa niin kauan kuin haluan, mutta kesän aikana asetuin odottamatta kirjoittamisrutiiniin, jossa työssäkäynti tukikin kirjoittamistani enemmän kuin haittasi sitä.

Muista elämään liittyvistä syistä työviikkoni on vain kolmepäiväinen. Maanantaina olen töissä, ja kotiin tullessani olen liian väsynyt enää ajattelemaan. Varastan kirjoittamiselle lyhyitä hetkiä junassa, ja kannan tietysti muistiinpanovälineitä mukanani myös töihin. Joskus saan ideoita lounastauolla ja hyödynnän vapaat minuutit kun pystyn. Tiistaisin kuitenkin kirjoitan: en tee mitään muuta. Tiistait ja torstait ovat minulle pyhiä, ja teen kaikkeni järjestääkseni kaikki muut askareet tämän periaatteen ympärille. Olen huomannut fyysisten aktiviteettien auttavan minua ajattelemaan, joten teen poikkeuksen satunnaisille kotitöille, mutta puhelimen pidän hiljaisella ja katson sähköposteja vain jos minun välttämättä täytyy. Myös viikonlopun pyrin varaamaan pääasiassa kirjoittamiselle, mutta sukulaiset ja ystävät menevät silloin edelle.

Pakotetut kirjoittamattomuuden päivät ovat auttaneet minua saamaan enemmän ja säännöllisemmin tekstiä aikaiseksi, kuin muutoin saisin. Arvioin kolmessa kuukaudessa kirjoittaneeni kirjasta noin kolmanneksen, tosin viimeisen kuluneen kuukauden aikana tahtini on takkuillut tietokoneongelmien vuoksi. Kirjoitan tätä viestiä uudella kannettavalla, jonka malli on erityisesti suunniteltu pitkäaikaiseen käyttöön liikkeellä tai julkisilla paikoilla, ja muutos aikaisempaan on lähes tyrmäävä: ensin en moneen päivään kirjoittanut mitään, sitten kirjoitin uudella koneella heti useita sivuja muutamassa tunnissa. Vapaus liikkua on minulle selvästikin välttämätön osa kykyä keskittyä luovaan työhön, ja toivon ettei viimeaikainen takkuilu kostaudu tarinan sujuvuudessa myöhemmin.

Matkaa valmiiseen romaaniin on vielä. Edellisen luonnoksen virheistä oppineena keskityn tällä hetkellä ainoastaan juoneen ja rakenteeseen, ja se nopeuttaa kirjoittamista valtavasti. Samalla se kuitenkin merkitsee että työnnän hyvin paljon työtä tulevaisuuteen, kun minun täytyy vielä kirjoittaa auki koko ylikasvanut synopsis. Olen kuitenkin valtavan tyytyväinen siihen miltä tarina tällä hetkellä tuntuu, ja myös ensimmäiset koelukijat vaikuttavat nauttivan siitä.

Välillä nolostuttaa vastata, kuinka monta vuotta olen työstänyt tätä romaania. On hassua että vaikka teksti koko ajan paranee ja menee eteenpäin, osa minusta haluaisi pitää sitä epäonnistumisena, koska joudun yhä uudestaan palaamaan takaisin korjaamaan virheitäni. Olisiko jokin aikaisempi versioni jo ollut valmis lähtemään kustantajalle? Ehkä, mutten olisi ollut ylpeä sellaisesta kirjasta.


Kirjoista puheen ollen, muistakaa lukijakyselyn ja kirjamessuarvonnan olevan yhä käynnissä! Aikaa osallistua osallistua on lokakuun 20. päivään asti.

20. syyskuuta 2016

Kirjamessut ja arvonta!

Näkymä Tammen messualueelle vuonna 2014

Helsingin Kirjamessuihin ei ole enää pitkä aika! Kuten tavallista, olen odottanut tapahtumaa jo kuukauden kuin kuuta nousevaa, sillä intensiivinen viikonloppu kirjojen parissa tuntuu arjen keskellä aina minilomalta. Messujen ohjelma on jo julkaistu verkkolehtenä, ja tänäkin vuonna kirjailijan urasta haaveileville on tarjolla kaikenlaista kiinnostavaa. Tänä vuonna myös blogin lukijoilla on mahdollisuus voittaa ilmaisliput kirjamessuille! Voit osallistua arvontaan vastaamalla kirjoituksen lopusta löytyvään lukijakyselyyn.

Haluatko kirjailijaksi...

Päällimmäisinä mainittakoon tänäkin vuonna tarjolla oleva Haluatko kirjailijaksi? -puoti, jossa kuka tahansa voi saada lyhyen (todennäköisesti 15 minuuttisen) juttutauon kustannusyhtiön edustajan kanssa. Kukin kustannusyhtiö on paikalla eri päivänä ja eri aikaan, joten Kirjamessujen sivuja kannattaa seurata tarkkaan jotta tiedät minä päivänä kannattaa tulla.

Ilmoittautuminen tapahtuu jokaisen messupäivän alussa Kirjakahvilan alueella, ja kilpailu ajoista on yleensä kovaa. Ajoista voi kuitenkin olla kannattava kilpailla, sillä jos sinulla on käsikirjoitus jo valmiina, strategisesti valittu tapaaminen juuri tietyn kustantajan kanssa voi tarjota mahdollisuuden pujahtaa lukujonon ohi suoraan kustannustoimittajan pöydälle. Älä kuitenkaan ota käsikirjoitustasi esiin tapaamisen aikana, jollei kustannustoimittaja erikseen pyydä sitä! Sen sijaan valmistele sanottavasi huolella ja esitä vakuuttavat perustelut sille, miksi käsikirjoituksesi voisi kiinnostaa kustantaja.

Haluatko kirjailijaksi? -puoti on myös erinomainen mahdollisuus tutustua eri kustannusyhtiöiden kustannusfilosofiaan ja päättelemään, sopiiko käsikirjoituksesi näiden kustannusohjelmaan. Jos sinulla on kysymyksiä tai epävarmuuksia käsikirjoituksesi lähettämisestä, puoti on myös erinomainen paikka niiden hälventämiseen.

...vaiko sittenkin elokuvakäsikirjoittajaksi?

Tämän vuoden uutuus on sunnuntaina 30.10.2016 järjestettävä "Haluatko käsikirjoittajaksi?" -luennon yhteydessä tarjoutuva tilaisuus esittää elokuvaideansa ammattilaisille. Esitettävät ideat täytyy kuitenkin lähettää jo 15. lokakuuta mennessä, ja ideoista vain osa pääsee lavalle asti. Ilmoittautuminen tapahtuu Kirjamessujen verkkosivuilla.

Palautetta ideoista ovat antamassa Olli Haikka, Elli Toivoniemi, Markus Selin sekä Aleksi Bardy. Vaikkei käsikirjoittajaksi haluaisikaan, tuollaiselta tehokokoonpanolta voivat varmasti oppia muutkin tarinankerronnasta kiinnostuneet.

Messuohjelman valitut palat

Messuilla on vuosittain tarjolla niin paljon ohjelmaa, ettei kaikkeen mahda edes ehtiä. Tästäkin suositusten listasta tuli pitkä, enkä edes kattanut kaikkia mielenkiintoa herättäviä paneeleja ja haastatteluja. Jos kuitenkin kirjamessut ovat ennestään vieraat, ehkä nämä suositukset houkuttelevat tulemaan paikalle tänä vuonna!

Torstai 27.10.2016

Torstain keskipäivällä alkaa tämän blogin ensimmäinen suositus: ruotsinkielinen Maria Turtschaninoffin haastattelu aiheesta "Att skriva mellan genrer", eli kirjoittaminen genrejen välissä. Puolituntisen aikana kuullaan puhetta Turtschaninoffin viimeisimmästä Maresi-kirjasarjan jatko-osasta sekä Turtschaninoffin ajatuksia siitä, miten kirjoittaa tarina joka vetoaa niin nuoriin että aikuisiinkin. Edith Södergran, 12:00-12:30.

Samana iltapäivänä on tuntia myöhemmin tarjolla paneeli "Etsä tiedä kuka mä oon? Henkilöbrändäys taiteessa, viihteessä ja yhteiskunnassa", jossa on tarjolla näkökulmia sekä kirjallisuusalalta että muilta taiteen aloilta siitä, miten taiteilija itse nivoutuu nykypäivänä taiteeseen. Kirjailijan brändäys on myös kirja-alalla yleistymässä, ja paneeli on erinomainen tilaisuus katsoa aihetta laajemmin kuin yksinomaan kirjailijan näkökulmasta. KirjaKallio, 13:30-14:30.

Brändäyksestä kiinnostuneilla on kuitenkin valinta edessä, sillä samaan kellonaikaan alkaa myös tunnin paneeli aiheesta "Missä kirja-alalla mennään?", jossa edustettuina ovat niin Suomen Kustannusyhdistys, Suomen Kirjailijaliitto, Sanasto että Suomen tietokirjailijat. Vaikka kirja-alan muutokset eivät juurikaan vaikuta itse kirjoittamiseen, sillä on merkitystä paitsi kirjamyynnin myös myöntävän julkaisupäätöksen saamisessa, ja niinpä alasta perillä oleminen on arvokasta itse kullekin kirjailijalle. Kiireisille on onneksi myös sunnuntaina tarjolla toinen, vaikkakin lyhyempi, paneeli samasta aiheesta. Kullervo, 14:00-15:00.

Heti perään jatkuu samalla myös paneeli "Kirjat, digi ja nuoret ‐ kuinka tavoittaa milleniaalit?". Milleniaaleilla tarkoitetaan 1980-luvun alun ja 1990-luvun lopun välissä syntyneitä eli nykypäivän nuoria ja nuoria aikuisia. Keskustelu käsittelee kirjamarkkinointia ja kirja-alan uusia haasteita, samoin kuin digilisaation tuomia uusia mahdollisuuksia. Kullervo, 15:00-16:00.

Perjantai 28.10.2016

Kirjailija Katja Ketun perjantai-aamun haastattelu lupaa ohjelmakuvauksellaan pieniä makupaloja useasta eri aiheesta. "Kirjailija maailmalla" -haastattelun luvataan sisältävän keskustelua paitsi Suomalaisen kirjallisuuden vastaanotosta kotimaan ulkopuolella, myös katsauksen Katja Ketun kirjailijanuraan ja kirjoittamisen arkeen. Kullervo, 10:30-11:30.

Perjantai-aamupäivällä on myös tarjolla keskustelua kustannusalasta ja kustantajan roolista. Paikalla on edustajia Bonnier Booksilta (WSOY & Tammi), Schildts&Söderströmiltä, Otavalta sekä suomenruotsalaiseen kirjallisuuteen erikoistuneelta Förlaget-kustantajalta. "Kuka ostaa kirjoja tänään? Ja huomenna?" käsittelee erityisesti sitä, kuinka kirjat tulevat löytämään lukijansa tulevaisuudessa. Aino, 11:30-12:00.

Samaan aikaan alkaa myös paneeli "Tiedonjakaja vai tarinankertoja?", jossa keskustellaan laajan faktatietämyksen vaikutusta kirjoittamiseen. Keskustelua käydään erityisesti scifin eli tieteiskirjallisuuden näkökulmasta, mutta samat paneelissa esille nostetut huolenaiheet ja ongelmat koskevat kaikkia laajaa taustatutkimusta tekeviä kirjailijoita. Kullervo, 11:30-12:30.

Iltapäivällä norjalainen kirjailija Brørn Sortland antaa vinkkejä hyvän tarinan kirjoittamiseen puolen tunnin ajan. Magia, 13:30-14:00.

Sitä seuraa tuntia myöhemmin erityisesti tietokirjailijoita kiinnostava paneeli tietokirjasta mediassa sekä siitä, miten tieteestä kirjoitetaan yleistajuisesti kuitenkaan lukijaa arvioimatta. Takauma, 15:00-15:30.

Messuilla on tänäkin vuonna paneeli "Kustantamon kulisseissa", ja myös osa osallistujista ovat samat. Viime vuoden paneeli oli varsin valaiseva, joten voin varauksettomasti suositella sitä tänäkin vuonna. Tunnin kestävän paneelin osallistujina ovat Siltalan kustantaja Touko Siltala, WSOY:n kustantaja Anna-Riikka Carlson, Otavan myyntipäällikkö Noora Al-Ani, Gummeruksen myynti- ja markkinointijohtaja Katja Leino sekä haastattelijana Suomen Kustannusyhdistyksen edustaja Baba Lybeck. Kullervo, 16:30-17:30.

Erityisesti kirjoittajille suunnattu "Käsikirjoitus on valmis mistä julkaisija?" tarjoaa mahdollisuuden kuulla kokeneemmilta, mitä vaihtoehtoja käsikirjoituksen julkaisemiselle nykyään löytyy ja mikä niistä kannattaa valita. Paneeli on Helsingin Science Fiction Seuran järjestämä, eli keskustelijoilta tulee varmasti tarjoutumaan näkökulmia varsinkin scifin ja fantasian tilanteeseen Suomessa. KirjaKallio, 19:15-20:00.

Lauantai 29.10.2016

Suomen kirjailijaliitto on tänäkin vuonna näkyvästi esillä kirjamessuilla. Kirjailijaliiton ohjelman aloittaa "Tyhjän paperin pelko", missä kirjailijat Venla Hiidensalo, Johannes Lahtinen ja Anna-Kaari Hakkarainen käsittelevät kirjoittamisen vaikeutta esikoisen ilmestymisen jälkeen. Takauma, 11:30-12:00.

Toinen jo viime vuonna nähty paneeli on Eino Leinossa pidettävä puolituntinen paneeli "Käsikirjoituksesta kirjaksi", missä tänä vuonna ovat paikalla Kustantamo S & S:n toimituspäällikkö Johanna Laitinen, Tammen viestintäpäällikkö Satu-Maria Rastas, Gummeruksen päägraafikko Jenni Noponen, Otavan liiketoimintapäällikkö Nona Ratia sekä haastattelijana Baba Lybeck. Tämän vuoden kokoonpano on minusta lupaava, sillä tänä vuonna mukana on ensimmäistä kertaa myös graafisen suunnittelun edustaja. Niin mielenkiintoiseksi aiheeksi puoli tuntia on minusta liian lyhyt, mutta olen iloinen paneelin olevan tänä vuonna takaisin. Eino Leino, 14:30-15:00.

Myös dekkaristeille on tänä vuonna omaa ohjelmaa! Suomen Dekkariseuran järjestämässä "Kuinka dekkari rakennetaan?" -paneelissa kirjailijat Tuula T. Matintupa, Harri Nykänen, Johanna Tuomola sekä Niina With kertovat, kuinka he laativat kirjojensa juonen, ympäristön ja henkilöhahmot. Samoja metodeja voivat varmasti hyödyntää muutkin. Mika Waltari, 15:00-15:30.

Takaumassa on lauantaina tarjolla myös kurkistus kirjailijan ja kustannustoimittajan suhteeseen, kun Vares-dekkarisarjan kirjailija Reijo Mäki astuu lavalle kustannustoimittaja Jaana Koistisen kanssa. Kustannustoimittajan työ on liian usein näkymätöntä, ja niinpä "Rakas kustannustoimittaja" on korkealla suositusteni listalla tänä vuonna. Hyvä kustannustoimittaja on kirjailijalle korvaamaton, ja jos yhteistyö kustannustoimittajan kanssa yhtään jännittää, tätä paneelia ei kannata jättää kuulematta! Takauma, 15:30-16:00.

Sunnuntai 30.10.2016

Sunnuntaina aamupäivällä on tarjolla lisää Kirjailijaliiton ohjelmaa, kun taas kerran puhutaan kirja-alan murroksesta ja sen seurauksista. Toisin kuin aikaisempina päivinä, Kirjailijaliiton paneelissa kirjailijat itse ovat äänessä. Takauma, 11:00-11:30.

Moni ajattelee olevansa liian vanha kirjailijaksi. Vanhuutta ja kirjailijan uraa käsitellään 14:30 alkaen Ainossa puolen tunnin ajan otsikolla "Vanha kirjailija ‐ jäänne vai aarre?" (vaikka väitänkin, että vastauksen kysymykseen jo tietää). Kirjailijoiden näkökulman lisäksi aihetta käsitellään myös lukijoiden, kriitikoiden ja kustantajan näkökulmasta. Aino, 14:30-15:00.


20. elokuuta 2016

Viisi ja puoli kantapään kautta oppimaani asiaa

Sain jokin aika sitten valmiiksi raakaversion ensimmäisen kolmanneksen, ja yllätyksekseni kykenin lukemaan sen löytämättä siitä suuria ongelmallisia virheitä. Olen keväästä asti opetellut ottamaan kirjoitukseeni etäisyyttä, sillä takerrun helposti proosaan ja jään viilaamaan ongelmia lausetasolla samalla kun tarinan rakenne jää huomiotta. Virheistäni oppineena olen pyrkinyt poistamaan proosan työskentelystäni kokonaan, ja työskentelen nyt ainoastaan eräänlaisen yksityiskohtaisen referaatin varassa. Kutsun sitä synopsikseksi, vaikka todellisuudessa parempi termi olisi kenties tekstiranka.

Menetelmä selvästikin toimii, sillä olen toukokuusta lähtien pystynyt säännöllisesti kirjoittamaan jopa 1500 sanaa (noin viisi sivua) sellaisina päivinä, jolloin minulla on selkeä kuva siitä mitä kohtaukset tulevat sisältämään. Huonoinakin päivinä olen kyennyt saamaan valmiiksi yhden kohtauksen, ja kun luvussa on tyypillisesti 3-5 kohtausta, materiaalia alkaa odottamatta kertyä päätä huimaavaa vauhtia. Työ on siinä mielessä helppo että olen kirjoittanut tarinan jo aiemmin, ja tehtäväkseni jää ainoastaan saattaa olemassa oleva teksti sille parhaiten soveltuvaan muotoon. Myös uutta materiaalia toki syntyy, kun haen juonelle sille kuuluvaa muotoa. Olen pyrkinyt kiinnittämään erityistä huomiota kerronnan rytmiin, sillä se tuntui olevan edellisessä luonnoksessa pielessä. Raakateksti on nyt ensimmäistä kertaa ulkopuolisten silmien alla, joten saanen tietää pian, onko vaivannäkö tuottanut hedelmää.

Itse-editointi ja tekstin kriittinen tutkiminen ovat viime aikoina ollut mielessäni läsnä, varsinkin kun minulla on ollut etuoikeus lukea ja antaa palautetta muiden kirjoittajien teksteistä. Olen alkanut hahmottaa teksteissä tiettyjä toistuvia ongelmia, joista moni liittyy juuri hankaluuteen katsoa tarinaa riittävältä etäisyydeltä.

Tarinan perusementit voi eritellä kysymyksiin kuka, mitä, milloin, miten ja miksi. Näiden jokaisen täytyy olla tekstissä tasapuolisesti läsnä, toiset enemmän etualalla, toiset rivien välissä. Kun jokin osasista puuttuu, siitä syntyy ongelmia tekstin luettavuuden kannalta. Keräsin alfalukijani avustuksella muutamia yleisimpiä tekstien heikkouksia ja kuinka lähteä korjaamaan niitä:

1. Älä eksytä lukijaa

Mikä tapahtumissa on tärkeää? Lukijalla täytyy tarinan ensiriveiltä alkaen olla selkeä punainen lanka, joka ohjaa häntä eteenpäin. Helposti tarina alkaa liian monella tapahtumalla tai yksityiskohdalla, jotka kaikki kiinnittävät lukijan huomion ja saavat tämän helposti eksyksiin.

Punainen lanka voi olla päähenkilö, mutta se voi myös olla ajatus tai jopa esine — tärkeää on, että lukija ymmärtää jo alusta alkaen, mikä on tarinan ydinasia ja mihin tapahtumat ovat menossa. Tämän vuoksi prologit ovat usein hankalia, sillä ne harvoin käsittelevät tarinan ydinasiaa vaan ainoastaan taustoittavat sitä. Lukijan ohjaamiseen kuuluu ajatusten selkeyden lisäksi olennaisesti myös tyylilajin selkeys. Jos olet kertomassa dekkaria, älä aloita tarinaasi sokerisella romantiikalla, sillä se johtaa lukijoita harhaan.

Sekavan alun voi korjata pyrkimällä tarjoamaan koko tarinan heti alussa jo pähkinänkuoressa: esittele tarinan ydinkonflikti ja genre niin aikaisessa vaiheessa kuin mahdollista. Jos voit, ota mukaan kaikki tarinan peruselementit heti ensikappaleista lähtien.

2. Lupaa syvyyttä, mutta aloita suoraan asiasta

Mikä tarinassa herättää lukijan mielenkiinnon? Kysymys on ensisijaisen tärkeä, sillä tylsä tarina jää lukijalta vuorenvarmasti lukematta. Tässä ulkopuolinen palaute on usein tärkeää, sillä kirjoittajina olemme yhtäläisesti innoissamme kaikista ideoistamme emmekä aina tiedä, mitkä niistä todella kiinnostavat muita. Ammattisanastossa mielenkiinnon herättämistä kutsutaan usein koukuksi (eng. hook), sillä juuri mielenkiinto vetää lukijan syvemmälle tarinaan. Genrellä on paljon vaikutusta koukkuun: dekkarissa se voi olla murha, fantasiassa jokin erityisen kiinnostava pala itse maailmaa.

Luotettavin koukku ovat kuitenkin henkilöhahmot. Ihmisinä muiden ihmisten tunteet ja vaikeudet ovat meille tärkeät, ja paras kirjailijan keino houkutella lukija syvemmälle tarinaan on saada tämä välittämään henkilöhahmoista. Mitä nopeammin lukija saa hahmoihin (ja myös ympäröiviin tapahtumiin) riittävästi tarttumapintaa, sitä todennäköisemmin heitä kiinnostaa tietää mitä tarinassa seuraavaksi tapahtuu.

Tarinalle tärkeiden elementtien esittelyn täytyy jokaisen olla yksilöllinen ja selkeä. Hyvä esittely myös antaa vihjeitä siitä, että henkilöissä, ympäristössä ja tapahtumissa on enemmän syvyyttä kuin mitä lukijalle heti tarjotaan. Jos esimerkiksi päähenkilön tärkein ominaisuus on että hän on leipuri, on hyvä esitellä hänet heti leipurina. Kenties hän on leipuri, joka inhoaa työtään. "Miksi?" kysyy lukija, ja niin haluat hänen tekevän. Juuri mielenkiinto auttaa häntä lukemaan tarinan alusta loppuun asti.

Esittele ensin tärkein ja lupaa kertovasi myöhemmin enemmän. Tärkein tehtävä on varmistaa, että lukijalla on riittävästi leivänmuruja, jotka ohjaavat häntä tarinassa eteenpäin.

3. Keskity tarinaan, älä taustatietoon

Yliarvioimme helposti lukijamme muistin. Luettelemme kymmenen tärkeintä heimoa, kun lukija työllä ja tuskalla pystyy erottamaan kolme. Haluamme heti kertoa maailmasta kaiken koska pidämme sitä tarinalle tärkeänä, mutta todellisuudessa suuri osa tiedosta menee ohi koska lukija ei yksinkertaisesti kykene sisäistämään kaikkea. Tämä on totta erityisesti silloin, kun lukijalle on vielä epäselvää mihin tieto liittyy ja miksi sitä tarvitaan.

Tarinaa on tietyssä mielessä hyvä lähestyä niin kuin oppikirjaa. Tarinankertojina tarkoituksemme on opettaa lukija ymmärtämään luomaamme maailmaa ja sen tapahtumia, ja meidän täytyy olla valmiit antamaan heille sopivat työkalut sitä varten. Emme aloittaisi imaginaarilaskennasta henkilön kanssa jolle kertotaulu ei ole tuttu, vaan johdattelisimme tämän ensin ymmärtämään vaikkapa neliöjuuret. Samalla tavoin meidän täytyy ottaa huomioon lukijamme oppimiskäyrä varsinkin silloin, kun kerromme tarinaa joka sijoittuu hyvin erilaiseen maailmaan kuin heidän omansa.

Tämän vuoksi tarinoissa on usein yksi henkilöhahmo, jolle kaikki on yhtä lailla vierasta. Tällöin muut henkilöhahmot voivat selittää uutukaiselle kaiken samalla kun selittävät sen lukijalle — mutta vasta sitten, kun tietäminen on aivan välttämätöntä. Kertoessa on parempi selittää ensin liian vähän ja sitten lisätä selityksiä toiminnan joukkoon sitä mukaan, kun lukija tarvitsee ne ymmärtääkseen, mistä on kysymys. Kysy itseltäsi, onko tieto juuri sillä hetkellä välttämätöntä tapahtumien ymmärtämisen kannalta. Jos vastaus on ei, kerro siitä lukijalle vasta myöhemmin.

4. Kaikella täytyy olla merkitys

Ei ole samantekevää, mitä asioita kuvailemme tai jätämme kuvailematta. Kerronta ohjailee lukijan huomiota, ja virheellinen kerronta voi jopa saattaa lukijan luulemaan, että todellisuudessa merkityksetön yksityiskohta on tärkeä. Joskus tämä voi olla tarpeellinen tehokeino, mutta suurimman osan ajasta narratiivin tehtävä on sitoa yhteen tarinan muut elementit ja tukea niitä. Sanavalintamme ja lauserakenteemme vaikuttavat tekstin tunnelmaan, ja henkilöhahmojemme tunteet tulevat parhaiten esiin heidän toimintansa kautta.

Kirjallisuus heijastaa todellisuutta samalla tapaa kuin maalaustaide siinä mielessä, että taiteilija pyrkii yksinkertaisilla siveltimenvedoilla luomaan illuusion siitä, että maisemassa olisi enemmän kuin mitä pelkkä viiva näyttää. Tarinankertojana meidän täytyy huolellisesti valita juuri ne ympäristön osaset, jotka parhaiten kuvaavat koko kokonaisuutta. Jos esimerkiksi kuvaamme metsää, voimme päättää kuvailla yhtä ainoaa puuta ja antaa lukijan mielikuvituksen täyttää ulkopuolelle jättämämme osaset.

Kuvailulla on kaksi ydinroolia: tunnelman luominen sekä toimiminen tapahtumien näyttämönä. Ota aina huomioon, missä henkilö liikkuu ja miten hän on vuorovaikutuksensa ympäristön kanssa. Palaa kerronnassa säännöllisesti palauttamaan lukijan jalat turvallisesti maahan — aivan kirjaimellisesti — jottei lukijalle pääse syntymään tunnetta, että hahmot liikkuvat tyhjiössä.

5. Säilytä lukijasi luottamus

Joskus tiedämme kyllä juonen, muttemme tiedä miten seurata sitä. Saatamme yrittää ohjata tarinaa liikaa tai emme tiedä hahmoista ja maailmasta riittävästi osataksemme täysin sitoutua tapahtumien kulkuun. Molemmat näistä synnyttävät identtisen oireen, eli uskottavuuden puutteen kerronnassa. Se voi ilmetä riittävän selityksen puutteena, tai sitten selityksemme ei vakuuta lukijaa ja käytännöllisesti katsoen heitämme heidät ulos tarinasta, koska he äkillisesti ovat tietoisia siitä että ovat lukemassa fiktiota sen sijaan, että imeytyisivät mukaan tapahtumien kulkuun.

Uskottavuus ei tarinankerronnassa ole sama asia kuin faktuaalisuus: meillä on oikeus vääristää todellisuutta niin paljon kuin haluamme, mutta meidän täytyy kyetä perustelemaan lukijalle uusien faktojen todenperäisyys. Usein riittää, että päähenkilö uskoo jonkin asian olevan niin, mutta tässä piilee myös omanlaisensa vaara siinä, että lukijalle saattaa tulla ikävänä yllätyksenä jos päähenkilön tieto olikin väärä. Yllätykset on hyvä alustaa jo aiemmin vaikkapa vihjeellä, ettei päähenkilö tiedäkään kaikkea. Englanniksi tätä kutsutaan nimellä foreshadowing, mikä terminä viittaa siihen, kuinka jokin vasta tulossa oleva asia heittää jo varjon ennen saapumistaan.

Yksi yleinen haaste on tehdä lukijalle riittävän selväksi henkilöhahmojen motiivit sekä mistä heidän tunnereaktionsa ovat peräisin. Henkilöiden toiminnan täytyy tuntua lukijalle luonnolliselta, sillä harva asia on yhtä epämukavaa kuin nähdä kuinka tarinankertoja nukkemestarin tavoin ohjailee heitä. Alusta henkilöiden päätökset aikaisin jotteivät ne myöhemmin tule lukijalle yllätyksenä. Palatakseni esimerkin leipuriin: jos hän ottaa lopputilin, meille on tärkeää ennestään tietää hänen vihanneen työtään. Jos tiedämme hänen säännöllisesti vievän vaimolleen koristeellisia kukkakimppuja, emme ole yhtä yllättyneitä saadessamme tietää hänen todellisuudessa haluavan puutarhuriksi.

Rakenna argumenttisi aina edellisen argumentin päälle ja tee premissisi selkeiksi jo ajoissa. Opettele katsomaan omaa tekstiäsi ulkopuolisen silmin äläkä pelkää puhua ideoistasi muille. Kerro niistä vaikka kissallesi: miltä tarinasi kuulostaa, kun selität sen ääneen? Luota vaistoosi ja tee muutoksia aikaisin, niin kiität itseäsi myöhemmin.


Onko sinulla yleisiä virheitä, joita huomaat toistavasi yhä uudestaan? Mitkä asiat ovat sinulle tai ystävillesi vaikeimpia tarinan luettavuuden kannalta? Minkälaisia vinkkejä antaisit aloittelijalle? Jaa ajatuksesi kommenteissa!

8. heinäkuuta 2016

Aikaansaamisen illuusio

Eräs kirjoittajapiirin jäsen sanoi eilen jotakin, joka sai mieleni rattaat pyörimään. Vapaasti lainaten lause meni jotakuinkin näin: "Nyt kun minulla on lomaa, voin lopultakin kirjoittaa". Yllätin itseni pitämällä lyhyen palopuheen ajatusta vastaan. Mikä lomassa on vikana? kysyttekin varmaan. Eikö ole vain hyvä asia, että voi keskittyä kirjoittamiseen?

Tajusin kirjoittajatoverini osuneen erääseen illuusioon, jota tietämättämme kertaamme ja levitämme edelleen. Kuvittelemme kirjailijan henkilönä, joka istuu päivittäin kirjoittamassa tiukan aikataulun mukaisesti -- päivästä toiseen kello kahdeksasta kello puoli neljään. Niinhän me saamme muitakin asioita aikaiseksi. Miksei se sitten toimisi kirjoittamiseenkin?

Mielikuva on kuitenkin totta vain osittain. Alkuunkin on hyvä ymmärtää, että kirjailijoiden luova prosessi vaihtelee. Kirjoittajat jaetaan löyhästi kahteen kategoriaan, jotka voidaan erottaa sen mukaan, suunnittelevatko he tarinaa eteenpäin ennen kuin alkavat kirjoittaa, vai eivät. Jos satut olemaan henkilö, joka kertoo tarinan vain kerran ja sen jälkeen kokee hankalaksi palata sen pariin, olet niin sanottu seikkailijakirjoittaja ja kaikki mitä luova prosessisi vaatii on, että istut päivittäin alas ja keksit, mitä tarinassasi seuraavaksi tapahtuu. Tekstisi todennäköisesti rönsyilee paljon, mutta voit perusteellisen muokkaustyön jälkeen saada aikaan koherentin kirjoituksen. Vastakkaisella puolella skaalaa taas ovat ne, jotka tarvitsevat yksityiskohtaisen suunnitelman juonesta ennen kuin voivat alkaa kirjoittaa. Meistä useimpien mukavuusalue on näiden kahden ääripään välissä, ja tässä käsityksemme luovuudesta ja kirjoittamisen prosessista nousevat tärkeään asemaan siinä, kuinka paljon tekstiä saamme vuodessa aikaiseksi.

Vietän kaksi kertaa vuodessa viikon sulkeutuneena pieneen mökkiin, missä kirjoitan aamusta iltaan ja otan vain lyhyitä taukoja syödäkseni ja jaloitellakseni hetken. Aikani kaukana elämän tavanomaisista velvollisuuksista ovat tavanomaisesti tuotteliaampia kuin edeltävät kuusi kuukautta yhteensä, ja innostun odottamaan matkaa jo monta viikkoa etukäteen. Viime vuodenvaihteessa sain kuitenkin kokea oman luovuuteni rajat, kun löysin itseni viettämästä koko kirjoittamiselle varatun ajan yksinkertaisesti tuijottamalla tyhjää tietokoneenruutua. Olin elätellyt toivoa, että ideat lähtisivät virtaamaan kun annoin niille tarpeeksi aikaa. Pelkkä aika ei kuitenkaan tuota ideoita, vaan minulla oli tekstissä rakenteellinen ongelma, joka minun oli välttämätöntä ratkaista ennen kuin kykenin kirjoittamaan sanaakaan. Ja juuri tässä on elättelemämme illuusion ongelma: se ohjaa meidät tekemään vääriä asioita väärään aikaan, ja osalle tämä voi johtaa kirjoittamisen hylkäämiseen kokonaan kun kuvittelemme ettei meissä ole sitä luovaa neroutta, joka vaaditaan taiteen luomiseen.

Tarinat koostuvat pienenpienistä ideoista, jotka kirjailija liittää yhteen ja rakentaa verkon, joka muodostaa narratiivin. Jokainen idea tarvitsee huomiota ja hiontaa: minulla on katu -- hyvä on, miltä siellä tuoksuu? Keitä siellä kävelee? Joidenkin ideoiden muovautuminen vie kauan ja muotoutuvat vähitellen narratiivin rinnalla, mutta useimmat niistä ovat hyvin pieniä eivätkä usein vaadi muuta, kuin että kirjailija hetkeksi kääntää huomionsa niihin. Ne syntyvät sattumalta arkisista oivalluksista.

Sattumanvaraisuus kuitenkin merkitsee, että niiden syntyä on mahdotonta pakottaa. Ideat tarvitsevat aikaa kypsyä, ja siksi viikko mökillä tai kolme kesälomalla eivät sellaisenaan riitä. Kun minulta kysyttiin miten löydän aikaa kirjoittaa, vastasin kirjoittavani muutamia minuutteja siellä täällä: viisi minuuttia odottamassa bussia, vartin istuessani junassa. Nämä lyhyet luovuuden pyrähdykset ovat minulle usein suuremmaksi hyödyksi kuin kokonainen päivä tietokoneen ääressä.Vähättelemme helposti sen ajan merkitystä, jonka vietämme ainoastaan ajattelemalla ongelmaa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että juuri tämä luppoajaksi naamioitunut osa elämäämme on tärkein polttoaine luovuudellemme, emmekä pystyisi kertomaan tarinoita ilman sitä. Se on myös aikaa, jota pystymme hallitsemaan paremmin kuin vaikkapa lomiemme pituutta: teemme jatkuvasti pieniä päätöksiä siitä, miten vietämme joutilaat hetket työn ja arkipuuhien keskellä. Voimme karkottaa tylsyyden avaamalla television tai kurkistamalla sosiaalista mediaa puhelimellamme, tai voimme kieltäytyä niistä ja sallia ajatuksillemme hetken aikaa harhailla. Parhaiten tämä toimii, jos olemme samalla jollakin tavoin liikkeessä: kävelyt ovat klassinen hyväksi todettu keino saada luovat ajatukset virtaamaan.

Haluan kuitenkin tähdentää, että myös pitkille rikkumattomille kirjoittamisen kausille on aikansa ja paikkansa. Kun verkon silmut ovat valmiit ja pantu oikeaan järjestykseen, niiden yhteen liittäminen tapahtuu melkein luonnostaan. On helppo kirjoittaa, kun kaikki mitä mielen täytyy työstää on miten pistää ajatus sille sopivaan muotoon. Ideoiden luominen ja niiden ilmaisu ovat kaksi hyvin erilaista työtä, ja vaikka limittäisyyttä tapahtuu, kykenemme tyypillisesti keskittymään vain yhteen kerrallaan. Kun olemme käsitelleet kaiken sen epävarmuuden, joka estää meitä näkemästä tarinaa kokonaisuutena, on vapauttavaa istua vihdoinkin alas ja antaa tarinan virrata paperille. Tämä ei merkitse, että se olisi valmis, vain että olemme päässeet pisteeseen, jossa siihenastiset ideamme olivat riittävän selkeät meille itsellemme. Tämän jälkeen on vielä paljon työtä, mutta olemme ylittäneet ensimmäisen ja kenties vaikeimman esteen: oman kyvyttömyytemme illuusion.

Tärkeä huomautus: Yllä oleva kirjoitukseni ei ota kantaa toiseen ajankäytön ongelmaan, johon pystymme vaikuttamaan paljon vähemmän kuin edelliseen. Meillä kullakin on tietty määrä henkisiä voimavaroja, jotka jaamme pitkin viikkoa sen mukaan, missä niitä tarvitaan. Elämäntilanteestamme riippuen meille saattaa kaiken muun jälkeen jäädä niin vähän energiaa, ettemme pysty enää käyttämään sitä haastavien asioiden pohdiskeluun. Tällöin itsensä pakottaminen voi olla vahingoksi, ja on aivan sallittua avata televisio ja vähän ajan päästä nukahtaa. Jos elämäntilanteesi on tällainen, voit kuitenkin pyrkiä järjestämään arkesi niin, että sinulla on esimerkiksi puoli tuntia viikossa, jolloin olet riittävän virkeä ajattelemaan kirjoittamista. Moni kirjailija herää aamulla aikaisin ja kirjoittaa silloin, kun muut päivän askareet eivät ole vielä väsyttäneet heitä. Etsi elämästäsi hetki, jonka voit käyttää hyödyksesi, äläkä tunne huonoa omatuntoa siitä, ettei sinulla ole antaa enempää. Pienistä puroista ne isot joetkin syntyvät!

3. kesäkuuta 2016

Liebster Award #2

Olen yllättynyt ja otettu: Liebster Award iskee jälleen! Tällä kertaa kiitos ja haaste tulee vaarnalta, ja vaikken aiokaan haastaa ketään uudestaan (muutenhan jäisimme ikisilmukkaan!), olisi huutava vääryys jollen ainakin vastaisi vaarnan esittämiin kysymyksiin. Mikäli Liebster Award ei ole ennestään tuttu, selitin haasteen säännöt viime syksyn haasteen yhteydessä sen osuessa kohdalle ensi kertaa.

Vaarnan esittämät kysymykset ovat seuraavat:

1. Mitä mieluisaa sinulle on tapahtunut tänä keväänä?
Hm... Kevät on tuntunut kadonneen noin vain ties minkälaisten tapahtumien melskeessä. Nautin valtavasti viikosta Prahassa, ja blogasinkin aiheesta pian paluuni jälkeen. Vietin toisen viikon kirjastossa kirjoittamassa, mikä oli ehdottomasti yksi parhaista päätöksistäni tänä keväänä. Odotan malttamattomana, milloin kalenteristani vapautuu riittävä lohko aikaa että voin varata työhuoneen uudestaan.

Miten kevät muuta voisikaan olla kuin mieluisaa? Pitkän talven jälkeen olen ikionnellinen jo siitä, että voin taas istua parvekkeella nauttimassa auringosta.

2. Luetko laaja-alaisesti myös omien mieltymyksiesi ulkopuolelta?
Luen nykyisin hyvin vähän pelkästään viihteenä, joten vastaus on väkisinkin kyllä. Käytännössä luen paljon tietokirjallisuutta, ja vieraillessani ihmisten luona tapaan poimia luettavaa heidän kirjahyllystään sen sijaan että toisin luettavaa mukanani. Olen joka tapauksessa kyllästynyt oman kirjahyllyni sisältöön, joten järjestely toimii minulle hyvin.

3. Koetko kuuluvasi jonkinlaiseen kirjoittajayhteisöön? Kerro siitä.
Olen melko sosiaalinen kirjoittaja ja olen pyörinyt monessa eri kirjailijalle suunnatussa chattihuoneessa, mutta tällä hetkellä lähinnä sydäntäni on Absolute Writen IRC-kanava. Seuraan myös Twitterin kirjoittajatageja (kts. Mistä seuraa kirjoittamiseen?) sekä useita englanninkielisiä podcasteja ja blogeja. En tiedä sanoisinko kuuluvani mihinkään tiettyyn piiriin tai paikkaan, mutta koen ehdottomasti kuuluvani laajemmin Internetin kirjoittajasukupolveen.

4. Mitä mieltä olet Rainer Maria Rilken väittämästä: "Taideteos on hyvä, jos se syntyy välttämättömyyden pakosta; muuta arvosteluperustetta sille ei ole."
Väittämästä jää epäselväksi, mitä tarkalleen on välttämättömyys. Jos taiteilija tekee taidetta maksaakseen laskunsa, onko se välttämättömyyden pakkoa?

Oletan kuitenkin, että Rilke puhuu luomisen palosta, eli taiteilijan sisältä kumpuavasta tarpeesta ilmaista itseään. En usko taideteoksen olevan hyvä ainoastaan silloin, kun taiteilija on laittanut itsensä kokonaan likoon sitä luodessaan, mutta uskon että hyvä taideteos on hyvin usein syntynyt sitä kautta. Englanniksi termit art ja craft kuvaavat asiaa mielestäni hyvin. Art eli taide edustaa luovaa paloa (eräänlaista välttämättömyyden pakkoa), craft eli käsityötaito taas teknistä kyvykkyyttä. Kirjailija voi luoda hyvän, kouraisevan tarinan turvautumalla lähes yksinomaan kokemukseensa kirjoittajana.

5. Kuka on mielenkiintoisin kotimainen nykykirjailija tai -runoilija? Miksi?
Luen yhä rikollisen vähän kotimaista kaunokirjallisuutta. Seuraan tällä hetkellä mielenkiinnolla Emmi Itärannan (Teemestarin kirja), Maria Turtschaninoffin (Punainen luostari), Mika Rätön (Tihkuluodon kuiskaajat) ja Erkki Kauhasen (Segrfellin unikuningas) tuotantoa siitä yksinkertaisesta syystä, että pidin heidän kirjoistaan. Jos myös tietokirjailijat lasketaan, voiton vie kuitenkin kirkkaasti Jaakko Hämeen-Anttila, koska hänen kirjansa opettavat minulle aina paljon uutta ja ovat samalla viihdyttäviä tavalla, johon harva muu tietokirjallisuus pystyy.

6. Millainen olisi kirjallinen omakuvasi?
Nolostuttava ja vaikeaselkoinen. Näen keskeneräisessä romaanissani itseäni siinä määrin, että voisin hyvinkin nimittää sitä omakuvaksi. Tällä hetkellä yksi haasteista onkin karsia vaikeaselkoisuutta...

7. Onko sinulla taideteosta, joka merkittävä sinulle tai jollekin tekstillesi?
On useita kirjoja, joilla on ollut suuri vaikutus maailmankuvaani ja kirjoittamiseeni yleensä. Olen listannut merkittävimmät niistä Mitä luen -osiossa selityksineen.

8. Oletko intertekstuaalinen kirjoittaja?
Olen. Pyrin välttämään kovin suoria viittauksia, mutta tekstini ovat ehdottomasti kannanottoja jo olemassa olevaan kirjallisuuteen. 

9. Mitä haluaisit osata?
Lukuisia, oi niin lukuisia asioita. Jos minun pitäisi valita yksi, haluaisin osata piirtää. Tapasin piirtää nuorempana, mutta tapa on sen jälkeen jäänyt, ja kaipaan usein kykyä hahmotella mielikuvani paperille. 

10. Saatko päähäsi valmiita lauseita, repliikkejä tai sanapareja?
Saan, ja pyrin kirjoittamaan ne ylös saman tien koska tiedän unohtavani ne hetkeä myöhemmin. Usein kirjoitan ajatuksissani kokonaisia kohtauksia, joita joudun sitten palaamaan myöhemmin uudelleenrakentamaan muistinvaraisesti. Välillä mieleeni tulee dialogin pätkiä sieltä täältä. Edellinen talteen ottamani fraasi oli "Kautta häntäni! Kestipä sinulla kauan."

11. Mitä odotat tulevalta kesältä?
Ennen kaikkea aikaa kirjoittaa. Myös ulos luontoon pääseminen on minulle tärkeää, enkä malta odottaa mökkikauden alkamista. Onneksi pian on juhannus, mikä aina merkitsee kokonaista viikkoa joka on varattu yksinomaan mökkeilyyn ja kirjoittamiseen. Jos lisäksi onnistun lukemaan huviksi kirjan tai kaksi, kesä on jo lähestulkoon täydellinen.

24. toukokuuta 2016

Mistä seuraa kirjoittamiseen?

Kirjailijoita voi jakaa ryhmiin useilla eri tavoilla heidän kirjoittamistottumustensa perusteella, ja seuran tarve (tai sen puute) on yksi näkyvimmistä rajalinjoista. On olemassa kirjoittajia, jotka eivät voisi kuvitellakaan tapaavansa muita kirjoittajia keskustellakseen kirjoittamisestaan, mutta on suuri joukko niitä, jotka haluavat keskustella samanhenkisten ihmisten kanssa ja näin saada tukea omaan työhönsä. Pari vuotta sitten tehty tutkimus vahvistaa, että monille kirjailijoille työyhteisön puute ja yksinäisyys ovat tuttuja huolenaiheita. Ystävien kannustus auttaa kestämään työn takaiskuja, ja usein myös onnistumiset tuntuvat suloisemmilta, kun ne voi jakaa ystävien kanssa. Usein kirjoittamisesta puhuminen kirjoittamista harrastamattomien kanssa on vaikeaa ja saattaa jopa tuntua nololta, jollei kirjoittaja ole vielä valmis näyttämään tekstejään tai kertomaan ideoistaan. Moni myös pelkää tulevansa tuomituksi siitä, että he haluavat ammattikirjailijoiksi sen sijaan, että pitäytyisivät "kunnollisessa" ammatissa.

Kaikille seura ei tietenkään sovi, eikä jaettu kiinnostuksen kohde vielä takaa persoonallisuuksien yhteensopivuutta. Ryhmiin kehittyy oma kulttuurinsa, ja ohjatuissa ympäristöissä kuten koulutuksissa ryhmän dynamiikkaa ohjaa ulkopuolinen näkemys siitä, mihin ryhmässä ollaan pyrkimässä. Kirjailijan (tai kirjailijaksi pyrkivän) täytyy pystyä tunnistamaan omat tarpeensa ja rohkeasti myöntää itselleen ja muille, kun yhteistyö ei syystä tai toisesta toimi. Toisaalta on joskus vaikea etukäteen tietää, mitkä seuran muodot tuottavat parhaiten tulosta, ja välillä kirjailijan on hyvä haastaa itsensä menemällä oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. On myös olemassa harhaluulo, että sosiaaliset kirjoittajat saisivat välttämättä vaikutteita ryhmästä, ja että heidän tekstinsä näin ei enää olisi  kokonaan heidän omansa. On kyllä totta, että kirjailijat joskus kysyvät neuvoa toisiltaan, mutta terveessä ryhmässä kirjoittaja päättää aina itse, minkälaisia neuvoja ottaa vastaan ja millä tavoin ne ohjaavat hänen työskentelyään. Neuvoja useammin kirjailijat tarjoavatkin toisilleen kannustusta ja henkistä tukea, samoin kuin ystäväpiirin, jossa kullakin on mahdollisuus puhua kirjoittamisesta sellaisten henkilöiden kanssa, jotka jakavat heidän kokemusmaailmansa.

Seuran monet eri muodot

Verkossa on nykyisin olemassa lukuisia keskustelupalstoja, missä kirjoittajat jakavat tekstejään ja keskustelevat kirjoittamisesta. Eräs suosittu englanninkielinen palsta on Absolute Write -blogin foorumi, jolla on kaiken kaikkiaan yli 65 000 rekisteröitynyttä käyttäjää. Myös Redditin /r/writing on suosittu kirjoittajien keskuudessa, ja ketjuissa näkee toisinaan myös maailmanmaineen saavuttaneita kirjailijoita. Suomen kielellä tarjonta on harvemmassa, mutta Suomi24:n klassisen Kirjailijanalut -palstan lisäksi suosiota on saanut Facebookissa toimiva ryhmä Kirjailijanloput. Ryhmän varjopuoli on, että keskusteluun osallistuminen vaatii käyttäjätunnuksen, jota kaikki eivät ymmärrettävistä syistä ole valmiita luomaan. Kirjailijayhteisö näkyy myös Twitterissä, missä muun muassa #amwriting ja #amediting -tagit ovat suosittuja statuspostauksissa. Myös monet kustannusalan edustajat ja editorit ovat läsnä Twitterissä, ja #mswl-tagilla (manuscript wish list) löytyy satoja twiittejä, joissa ammattilaiset ilmoittavat senhetkisistä kiinnostuksen aiheistaan. (Twiitit on koottu ja jaoteltu osoitteessa mswishlist.com.) Lisäksi NaNoWriMon eli vuosittaisen romaaninkirjoittamishaasteen yhteydessä toimii keskustelufoorumi, jossa keskustelua käydään myös marraskuun loputtua.

Keskustelupalstojen lisäksi verkossa näkyy toisinaan yliopistojen avoimia verkkokursseja (englanniksi hakusanoilla mooc creative writing). Verkkokurssit voivat olla maksuttomia tai maksullisia, mutta sisältö on tyypillisesti varsin samanlainen. Kursseilla käydään läpi kirjoittamisen teoriaa ja annetaan palautetta osallistujille heidän palauttamistaan tehtävistä. Verkkokurssit sopivat erityisen hyvin niille, jotka tarvitsevat tiukkoja deadlineja kirjoittaakseen. Hitaille kirjoittajille kurssit taas eivät välttämättä sovellu, varsinkaan jos aikataulut aiheuttavat enemmän stressiä kuin hyötyä. Luentoja ja luentomateriaalia on kuitenkin usein mahdollista hyödyntää ilman, että osallistuu tehtävien tekemiseen. Kurssin luonteeseen kannattaa joka tapauksessa tutustua hyvin etukäteen ennen niihin ilmoittautumista.

Suomessa järjestetään myös säännöllisesti kursseja varsinkin kansalaisopistoissa ja kirjastoissa. Paikallisen kansalaisopiston kurssitarjonta löytyy tyypillisesti kunnan sivuilta, kirjastoissa taas henkilökunta on suuresti hyödyksi. Kunnissa näkee myös järjestettävän lyhyitä parin illan mittaisia pajoja, jotka voivat olla erinomainen keino tutustua paikallisiin kirjoittamisesta kiinnostuneisiin. Verkkosivujen ja ilmoitustaulujen aktiivinen seuraaminen on varsinkin alussa välttämätöntä, sillä tieto kursseista ja pajoista kulkee paljolti puskaradion välityksellä. Kansalaisopistojen ja kirjastojen lisäksi paikalliset kirjailijayhdistykset järjestävät vuosittain tapahtumia, joista osaan voivat osallistua myös yhdistyksen ulkopuoliset henkilöt. Yhdistyksiä voi löytää sekä paikkakunnan että kirjallisuuslajin mukaan, ja osa on listattuna myös Kirjailijaliiton sivuilla. Myös yhdistyksissä täytyy kuitenkin olla valmis aktiivisesti ottamaan selvää tapahtumista, ja tarpeen tullen itse ehdottaa mieleistään toimintaa.

Kirjoittajapiirit

Kirjoitus- eli kirjoittajapiirit ovat kenties intiimein tapa, jolla kirjailijat voivat olla tukemassa toisiaan. Kirjoittajapiirejä näkee toisinaan kirjastoissa ja yhdistyksissä, joskus ne syntyvät spontaanisti tuttujen kirjailijoiden kesken verkkoon tai tietylle paikkakunnalle. Kirjoittajapiirien perusidea on, että kukin kirjoittaja tuo tekstinsä muiden piirin jäsenten luettavaksi, minkä jälkeen piirin jäsenet antavat palautetta sen mukaan, mitä tekstin kirjoittaja sillä hetkellä tarvitsee. Monille ammattikirjailijoille juuri oma kirjoittajapiiri on heidän ensimmäinen yleisönsä, niin sanotut alfalukijat, joiden näkemykseen ja vaistoon kirjailija eniten luottaa ja joilta he voivat pyytää ideoita tai palautetta. Piirin syntymiseen ja rakentamiseen menee usein vuosia, ja sen jäsenet ovat valikoituneet sen mukaan, kuinka hyvin he saavat tarvitsemaansa palautetta toisiltaan.

Kirjoittajapiireistä puhuttaessa kuulee usein kirjoittajista, joiden kirjoittamista kirjoittajapiirien palaute on vahingoittanut enemmän kuin tukenut. On aina olemassa vaara, että varsinkin kokemattomat palautteen antajat innostuvat itse "kirjoittamaan" toisen kirjailijan tarinaa tai ohjaamaan sitä suuntaan, joka on täysin ristiriitainen sen kanssa, minkälaiseksi kirjailija oli sen ajatellut. Kirjoittajapiiriin osallistuvalla onkin velvollisuus perehtyä rakentavan palautteen antamisen taitoon sekä pyrkiä aina tarjoamaan ensin kokemuksensa lukijana eikä kirjailijana. Palautteensaajalta on myös hyvä kysyä etukäteen, minkälaista palautetta tämä tekstistään sillä kertaa haluaa. Jos siis kirjailija kirjailija esimerkiksi toivoo palautetta tarinan uskottavuudesta, on lukijan syytä työntää kielioppi ja oikeinkirjoitus vähäksi aikaa mielestään, vaikka nämä monesti ovat ensimmäisiä asioita, jotka tekstistä pistävät silmään.

Omien tekstien näyttäminen muille on pelottava, mutta loppujen lopuksi usein jopa helpottava kokemus. Jos ensimmäinen piiri osoittautuu syystä tai toisesta vääräksi (tapaamistahti voi olla liian tiivis, lukemisen määrä uuvuttaa tai kirjoittajien mieltymykset eivät osu yhteen), ei vielä kannata luopua toivosta vaan kokeilla rohkeasti seuraavaa. Hyvin toimiva, terve kirjoittajapiiri toimii osallistujille paitsi säännöllisenä motivaationa ja seuran lähteenä, myös opettaa usein kirjoittamisesta enemmän kuin pelkät luennot tai kirjoitusoppaat. Kirjoittamista oppii aina parhaiten lukemalla, ja muiden kirjailijoiden keskeneräisten töiden lukeminen auttaa oivaltamaan, etteivät omat kamalaksi koetut raakileet ehkä sittenkään ole sen kamalampia kuin muutkaan.

Espoossa Sellon kirjastossa alkaa 7.7.2016 kirjoittajapiiri, joka on avoin kaikille kirjoittamisesta kiinnostuneille aikaisemmasta kirjoittamiskokemuksesta riippumatta. Lisätietoja aikatauluista ja piiriin osallistumisesta löydät Sellon kirjaston tapahtumasivulta.

9. toukokuuta 2016

Oma maa mustikka, muu maa mansikka

Olen alkanut huomata, kuinka tärkeää on välillä päästä pois omasta tutusta ympäristöstä vieraaseen, tai ainakin vieraampaan paikkaan. Kevät on tänä vuonna ollut minulle poikkeuksellisen tapahtumarikas, ja minulla on ollut vaikeuksia jaksaa kaiken kanssa, puhumattakaan siitä, että olisin kyennyt jakamaan keskittymiseni kaikkeen mikä on vaatinut huomiota

Ikävä tosiasia näyttää olevan, että olen omalla työpisteelläni joutunut pisteeseen, jossa minun on mahdoton sanoa itselleni hyvä on, tänään minä vain kirjoitan . Käytän samaa tietokonetta opiskeluun ja ohjelmointiin, pelaamiseen, surffailuun sanalla sanoen kaikkeen työ- ja arkikäyttöön. Olen tähän mennessä ollut onnekas ja kyennyt sulkemaan houkutukset pois, sillä minulla on ollut palava tarve lopultakin tuottaa yhtenäinen käsikirjoitus alusta loppuun. Minä ja aivoni olimme kuvainnollisesti samalla kartalla siitä, mikä oikein on tärkeää.

Sitten tietenkin käsikirjoitus valmistui, ja löysin itseni paitsi syvästi uupuneena, myös kyvyttömänä enää selittämään sisäiselle apinalleni , miksi meidän piti istua alas ja tehdä kaikki uudestaan. Sehän on valmis! aivoni sanovat minulle. Mitä sinä vielä voit minulta vaatia? Vaan romaani ei ole valmis kun tarina on kirjoitettu alusta loppuun, vaan se pitää hioa parhaaseen mahdolliseen muotoon, jossa se on virtaviivainen ja mukaansatempaava. Editointi vaatii toistoa: uuvuttavaa, turhauttavaa samojen tapahtumien toistoa siihen asti, että mitään ei voi enää lisätä eikä mitään voi enää poistaa. Enää en pysty istumaan työpisteelleni ja laittaa kuulokkeita korville, ja se riittää irrottamaan minut arjesta. Tiesin tarvitsevani työhuoneen muualta, ja löysinkin sellaisen eräästä lähialueen kirjastosta. Huone on varattu käyttööni viikoksi ensi viikosta alkaen ja aion asennoitua siihen kuin mihin tahansa muuhun töihin lähtöön: olen paikalla minuutilleen varauksen alkaessa ja lähden vasta, kun varaus on loppunut. En erityisesti nauti työhuoneista enkä tiukoista aikatauluista, mutta se on tehokkain tarjolla oleva keino irrottaa itseni toimimattomista ajatuskaavoista.

Vanhoista kaavoista irrottautuminen on muillakin tavoilla ollut teemana parin kuluneen viikon aikana. Myöhäisenä syntymäpäivälahjana kälyni vei minut ja mieheni Prahaan, ja maisemien vaihtaminen muutamaksi päiväksi auttoi karistamaan väsymyksen, joka oli vaivannut minua ennen matkaa. Prahassa on sattumalta myös paljon piirteitä eräästä käsikirjoituksessani esiintyvästä kaupungista, jonka kuvitteleminen on ollut minulle toisinaan hankalaa. Kuljeskelin katuja ja tein päiväsaikaan kaikenlaisia pieniä huomioita maan muodoista ja arkkitehtuurista, ja iltaisin luin Agatha Christien salapoliisiromaaneja. Dekkarigenre on aina kiehtonut minua, vaikka olen lukenut sitä verrattain vähän, ja totta puhuen oli korkea aika että korjasin kyseisen aukon sivistyksessäni ainakin dame Agathan kohdalla. Usean kirjan lukeminen peräkkäin (luin loman aikana keskimäärin puolitoista Poirot-kirjaa päivässä) oli valtavan hyvä keino saada tuntu siihen, mikä dekkarigenrelle on ominaista; dekkarissa on toki yleensä murha, useita epäiltyjä sekä viisas salapoliisi, joka vähitellen ratkoo koko jutun, mutta tarinaa ohjaa myös toinen rakenne, juuri sille dekkarityypille ominainen draaman kaari.

Agatha Christien romaanit, niin kuin sen itse eräänä oivalluksen hetkenä kirjoitin ylös, kulkevat näin: Alussa esitetään mysteeri, joka on yleensä rikos (ensimmäiset 50 sivua). Usein asia vaikuttaa heti selvältä, mutta vastaus on päähenkilön mielestä epätyydyttävä. Pian jotakin käykin ilmi, joka on ristiriidassa aikaisemman tulkinnan kanssa (ensimmäisen aktin loppu). Uutta tietoa ilmenee, mutta se vie väärään suuntaan. Mitä kauemmin tilannetta tutkitaan, sen mahdottomammalta sen ratkaiseminen vaikuttaa (tarinan keskivaihe, ns. synkin hetki ), kunnes jokin saa päähenkilön katsomaan tilannetta aivan uudesta näkökulmasta. Osa pienemmistä mysteereistä alkaa selvitä, ja vastaus on jo aivan nurkan takana (toisen aktin päätös). Vielä tapahtuu kuitenkin yksi viimeinen käänne, joka asettaa kaikki aikaisemmat tiedot kontekstiinsa ja valottaa myös tarinan taustatapahtumia, joista lukijalla on tähän mennessä ollut vain aavistus (kolmannen aktin loppu). Eräs Christien suosikkisivujuonia on epäonninen rakkaus, ja mysteerin ratkettua hän omistaa viimeiset sivut rakastavaisten uudelle onnelle, joka on tullut mahdolliseksi vain kirjan tapahtumien kautta.

Niin, rakkaat dekkaristit, jotka luette tätä ja ehkä heristätte nyrkkiänne minulle siitä, kuinka kapeakatseisesti ymmärrän dekkarit ja kuinka väärin dame Agathan tuotantoa. En usko että puoli tusinaa kirjaa riittää tekemään kenestäkään asiantuntijaa, mutta Poirot n seikkailujen lukeminen oli minulle hyvin samanlainen kokemus kuin varsinainen matka kaukaiseen Prahaan. Löysin enemmän yhteisiä piirteitä kuin olin odottanut, ja ne auttoivat minua katsomaan tekstiäni täysin uudesta näkökulmasta. (On ironista, kuinka samanlaista oma työskentelyni näyttää olevan Hercule Poirot n ajatusjuoksuun. En tosin tiedä uskallanko toivoa, että myös käsikirjoitukseni vähäisemmät ongelmat lähtevät selkeytymään.) Kuvittelin joskus kirjoittavani jonkinlaista fantasiatrilleriä tai jopa kauhua, mutta kumpaakaan siitä ei tullut. Sen sijaan tarinan ytimessä on mysteeri, ja juonen asettaminen dekkarin muotoon auttoi minua paitsi muotoilemaan, myös korjaamaan erään ongelman joka oli vaivannut minua jo pitkän aikaa. En myöskään ole ollut varma siitä, milloin minun kannattaa kätkeä tietoa ja milloin paljastaa sitä säilyttääkseni lukijan kiinnostuksen. Kokemukseni on malliesimerkki siitä, miksi kirjailijalle on niin tärkeää lukea laajasti ja ennakkoluulottomasti.

Olen myös viime aikoina lukenut taustatyönä Suomen keskiajasta virkamiehen tai hallitsijan näkökulmasta. Tiesittekö, että sanonta viekää tuhkatkin pesästä on luultavasti ajalta, jolloin valtio aivan kirjaimellisesti vaati talonpoikia luopumaan tuhkistaan salpietariveron muodossa? Tuhkasta saatu salpietari oli yksi ruudin ainesosista, ja sota-aikaan ruutia tarvittiin tietysti paljon. (Verotuksesta kiinnostuneille suosittelen Suvianna Seppälän kirjaa Viljana, nahkoina, kapakalana talonpoikien maksamat kruununverot Suomessa 1539-1609). On mielenkiintoista, kuinka paljon myöhäiskeskiajan arki eroaa siitä, minkälaiseksi sen mediasta käsitämme. Aihe kiehtoo minua niin paljon, että saatan lähiaikoina blogata asiasta lisääkin. Siihen asti: lukekaa paljon, rakkaat ystävät!

3. maaliskuuta 2016

Katsaus kirjailijan talouteen: kuinka paljon kirjailija tienaa?

Pitäisikö kirjailijaa kohdella yrittäjänä? Kuinka paljon kirjailija yleensäkään tienaa kirjoittamisellaan, ja mitkä ovat kirjailijaksi pyrkivälle realistiset odotukset siitä, minkälaisen palkkion he saavat pitkästä uurastuksestaan kirjansa parissa? Kirjailijoiden tulot vaihtelevat paljon, eikä kirjailijanalun kannata verrata itseään Suomen suosituimpiin kirjailijoihin. Halusin kääntää huomioni niihin satoihin kirjailijoihin, jotka elättävät itsensä työllään ja joilla usein on pieni, mutta uskollinen lukijakunta.  Kun kaikki kirjailijat pinotaan yhteen ja heistä otetaan keskimmäinen, eräänlainen platoninen ideaalikirjailija, miltä kirjailijan toimeentulo oikeastaan näyttää?

Yleinen lähtökohta tietenkin on, ettei kirjailijan kannata odottaa pääsevänsä tuntipalkoille kirjoittaessaan. Kirjan kirjoittamiseen voi kulua vuosia, mutta kirjan työstöaika on merkityksetön kirjan myyntihinnan kannalta. Miten tämä käytännössä näkyy kirjailijan elämässä käy ilmi Suomen Kirjailijaliiton teettämästä tutkimuksesta, johon vastasi vajaa puolet kirjailijaliiton jäsenistä. Kysely kartoitti kirjailijoiden edeltäneen vuoden (2010) taloudellista asemaa ja samalla tilastoi muun muassa heidän ikänsä ja koulutustaustansa. Linkki tutkimukseen sekä muihin käyttämiini lähteisiin löytyy tämän artikkelin lopusta.

Käyttämissäni luvuissa on hyvä muistaa [1], etteivät ne kata koko Suomen kirjailijoiden tilannetta. Ulkopuolelle jäävät ensinkin kokonaan tietokirjailijat, joskin heidän tulotasostaan on myös tehty vastaava tutkimus. Tutkimus koskee ainoastaan Suomen Kirjailijaliiton jäseniä ja heistäkin vain niitä noin 270:aa henkilöä, jotka päättivät vastata tutkimukseen. Kirjailijoita ei kuitenkaan Suomessa ole kuin satoja, joten uskon niiden tarjoavan luotettavan kuvan kirjailijan ammatista kokonaisuudessaan. Olen koonnut myös lähdeviitteet artikkelin loppuun, ja linkkejä klikkaamalla on mahdollista siirtyä nopeasti tekstin alusta loppuun ja takaisin.

Joten, kuinka paljon kirjailija lopulta tienaa? Lyhyt vastaus on, että suomalainen kirjailija saa tuloina vajaat 9800 euroa / vuosi [2], josta tosin vain murto-osa on suoraan peräisin kustannuspalkkioista eli siitä rahasta, jonka kustantaja tilittää kirjailijalle kirjasta tehdyn kustannussopimuksen mukaan. Numero saadaan laskemalla kirjailijoiden keskitulo eli mediaani. Mediaani on vertailua varten keskiarvoa parempi tunnusluku, koska hyvin harvat, mutta hyvin suuret poikkeamat (kuten huippusuositun kirjailijan tulot) eivät mediaanissa samalla lailla vääristä kokonaisuutta. Mukaan ei myöskään lasketa palkkatuloja kirjailijan mahdollisista muista ammateista.

Kirjailijan vuositulot

Mistä kirjailijan tulo tarkalleen koostuu?

Kirjailijan tulot ovat kirjava kokoelma verollista ja verotonta tuloa. Verollisia tuloja ovat mm. kirjalliset työt (kirjan julkaisusta syntyvät tulot) sekä muut kirjailijan työt (kuten kirjakiertueet). Palkinnot ja apurahat sen sijaan ovat verovapaata tuloa, tosin kirjailijalla voi olla velvollisuus maksaa esimerkiksi eläkevakuutuksensa näillä rahoilla. Apurahat ovat kirjailijoille tyypillisesti merkittävin tulonlähde, sillä heidän yhteenlasketut verolliset tulonsa yltävät vuodessa vain muutamaan tuhanteen euroon.

Kirjailijan keskitulot

Kirjailijalla on hyvin harvoja vakituisia tulonlähteitä apurahojen ja kirjoista syntyvien tulojen lisäksi. Muita varmoja tuloja ovat tekijänoikeus- ja lainakorvaukset, joista kertyy mediaanina muutama satanen per vuosi [3]. Jos kirja menestyy kirjailijalle voi kuitenkin aueta mahdollisuus myydä teoksen oikeudet esimerkiksi näytelmäksi, ja suosittuja kirjoja julkaistaan paljon uudelleen muissa muodoissa, kuten pokkareina ja sähkökirjoina. Suomalaisia kirjoja käännetään myös melko vilkkaasti muille kielille. Käännöstulot eivät kuitenkaan ole mediaanikirjailijalle merkittävät, vaan niiden suuruus on noin sata euroa per vuosi.

Kustannussopimuksen mukaiset palkkiot (mediaani)
Lähde: Kirjailijaliiton palkkiokysely (2014)

Säännöllisten tulojen lisäksi kirjailijoille voi tarjoutua muita kirjailijan ammattiin liittyviä töitä. He ansaitsevat palkkioita kirjoittaessaan lehtiin, tai esiintyessään televisiossa tai vieraillessaan kouluissa ja kirjastoissa, kirjakaupoissa, lukupiireissä, tai kirjamessuilla. Keskimäärin kirjailijat ansaitsevat yhdestä esiintymiskerrasta 250 € [4]. Lukupiirikäynneistä, messuesiintymisistä ja kirjakauppavierailuista pyydetään usein vähemmän. Keskimäärin kirjailijat ansaitsevat eniten Lukukeskuksen välittämistä kirjailijavierailuista. Kirjailijat esiintyvät paljon myös maksutta [5], varsinkin silloin kun tapahtumassa markkinoidaan heidän omia kirjojaan.

Kirjailijaliiton teettämästä palkkiokyselystä käy ilmi, että kirjailijoilla on hyvin eriävät näkemykset siitä, mikä on kohtuullinen palkkio kirjoitustöistä [6], kuten kolumneista ja esseistä. Kirjailijaliitto onkin huolissaan siitä, kuinka hyvin tai huonosti kirjailijat kykenevät arvioimaan oman työnsä hintaa, ja sanoo tutkimuksen tuloksia esittelevässä raportissaan haluavansa tulevaisuudessa luoda uusia keinoja kirjailijoiden oman työn hinnoitteluun. Tällä hetkellä kirjoitustöiden mediaanipalkkio vaihtelee kirjallisuuslajista riippuen sadasta viidestäkymmenestä eurosta viiteensataan euroon (150-500 €), lukuun ottamatta jatkokertomuksia, joiden mediaani on 3000 € [7] kertomusta kohden. Luvuissa on kuitenkin Kirjailijaliiton mukaan neuvotteluvaraa.

Tutkimuksista voi päätellä, että kirjailijan suhde palkkioihin on usein hankala. Yhtäällä kirjailija tietää, että näkyvyys tuo lisää lukijoita ja että jokaiseen tilaisuuteen kannattaisi tarttua, toisaalta kirjailijan on kuitenkin osattava arvottaa omaa työtään ja uskallettava vaatia siitä asiaankuuluvaa palkkaa.

60 % kirjallisen työn tuloista tulevat kustantajalta, loput ovat peräisin mm. lainaus- ja tekijänoikeuskorvauksista, muista käsikirjoitustöistä, sekä käännös- ja dramatisointisopimuksista

Julkaisutahdilla on hyvin suuri merkitys

Kirjojen julkaisuvälin vaikutus kirjailijan tuloihin
Kirjailijan tuloihin vaikuttaa valtavasti, kuinka usein tämä saa uuden kirjan valmiiksi. Keskimäärin uusia kirjoja valmistuu joka puolestoista vuosi; vajaa puolet kirjailijoista (45 %) noudattaa tätä tahtia [8]. Joka viides kykenee julkaisemaan uuden kirjan vuosittain. ja toinen viidennes 2-3 vuoden välein. Mitä tiiviimpi kirjailijan julkaisutahti on, sitä korkeampia hänen vuosittaiset tulonsa ovat. Korotus ei koske ainoastaan kirjallisesta työstä saatuja tuloja, vaan myös muita tuloja. Tästä voi päätellä, että vilkkailla julkaisijoilla on myös paljon esiintymisiä ja kirjallisia töitä. On myös mahdollista, että heillä on korkeammat palkkiot kuin muilla heidän suosionsa vuoksi.

Julkaisutahdin ja tulojen suhteeseen on kuitenkin eräs mielenkiintoinen poikkeus: jostakin syystä 3-4 vuoden välein julkaisevat kirjailijat tienaavat muilla kirjallisilla töillään paljon odotettua enemmän. En pystynyt löytämään ilmiölle selitystä tarjolla olevista tilastoista, mutta on mahdollista, että harvoin julkaisevat kirjailijat näkevät erityistä vaivaa ylläpitääkseen suhdetta lukijoihinsa jotakin muuta kautta. Hitaat kirjoittajat myös tarvitsevat tuloja muualta kuin kirjoistaan, minkä vuoksi he saattavat hyväksyä enemmän työpyyntöjä kuin muut.

Vaikka ilmiön syistä on tarjolla vain vähän tietoa, tilastot osoittavat selvästi, että kirjailijan aina kannattaa keskittyä kirjoittamiseen jos siihen on mahdollisuus. Kirjailijalla on yleisesti paremmat mahdollisuudet korkeampiin tuloihin, jos heidän julkaisutahtinsa on tiheä.

Myös kirjallisuuslajien välillä on eroja

Kirjallisuuslajin vaikutus kirjailijan tuloihin
Minulle tuli yllätyksenä, että lasten- ja nuortenkirjailijoiden keskitulot ovat Suomessa korkeammat kuin muiden. Kirjallisuuslajien tarkkaa suhdetta on kuitenkin vaikea määrittää, sillä ylivoimainen enemmistö Kirjailijaliiton kyselyyn vastanneista kirjailijoista ovat julkaisseet teoksia useammassa kuin yhdessä kirjallisuuslajissa [9]. Ero onkin todennäköisesti peräisin juuri julkaisutahdista, mitä tilastoissa ei oteta huomioon, mutta jota on mahdollista tutkia muuta kautta. (Päivitys: lukijat osasivat kertoa, että lastenkirjailijat tienaavat paljon myös lainakorvauksilla.)

Oletetaan, että noin kymmenen kirjailijan otanta riittää tarjoamaan suuntaa antavan kuvan siitä, miten usein tietyn kirjallisuuslajin kirjailijat tyypillisesti julkaisevat uuden teoksen. Kymmenen satunnaisen kirjailijan poimiminen on hankalaa, joten turvauduin sen sijaan Helsingin sanomien julkaisemaan artikkeliin vuoden 2013 suosituimmista lasten- ja nuortenkirjoista. Luetelluista kotimaisista kirjailijoista vain yksi julkaisi kirjan 2-3 vuoden välein, muut julkaisivat säännöllisesti uuden kirjan joka vuosi.

Julkaisutahti näyttää olevan osallisena myös runoilijoiden keskituloon. Yleisradion jakaman Tanssiva karhu -runopalkinnon voittajien julkaisujen välillä on tyypillisesti ollut 3-4 vuotta. Huomioni kiinnittyi siihen, että runoilijat ansaitsevat mediaanina muita kirjailijoita enemmän esiintymispalkkioiden ja muiden kirjallisten töiden muodossa. Lähetin sähköpostia Lukukeskukselle ja kysyin, ovatko he huomanneet tietyn kirjallisuuslajin edustajien saavan keskimäärin korkeampia palkkioita esiintymisistään, sillä minusta on mahdollista, että suositut runoilijat keräävät jonkin verran korkeampia palkkioita kuin suositut prosaistit. Lukukeskuksen edustajan mukaan kirjailijat kuitenkin noudattavat pääosin Lukukeskuksen ohjepalkkioita ja ettei kirjallisuuslajilla ole vaikutusta palkkioiden suuruuteen.

Minusta on kuitenkin todennäköistä, että julkaisutahtia mittaavissa tilastoissa esiintyvä poikkeama on peräisin runoilijoista. Miksi runoilijat ansaitsevat muita kirjailijoita enemmän muilla kirjallisilla töillään jää kuitenkin tällä hetkellä mysteeriksi. (Onko sinulla, rakas lukija, ehdotusta sille, miksi runoilijat ansaitsevat muita kirjailijoita enemmän? Jätä vinkkisi kommentteihin tai ota yhteyttä täällä!)

Vuorotellen taiteilija ja yrittäjä

Vuonna 2014 julkaistussa Kirjailija yrittäjänä pro gradu -tutkielmassa Tiina Ali-Sisto pyrkii vastaamaan kysymykseen, pitäisikö kirjailija nähdä yrittäjänä vai palkansaajana. Kirjailijan ammatissa on nykymuodossaan paljon yhtäläisyyksiä yrittäjyyden kanssa, vaikka vain harvat kirjailijat ovat virallisesti yrittäjiä.
[K]ustantajat hakevat nykyisin potentiaalisiksi kirjailijoiksi sisäisen yrittäjäasenteen omaavia henkilöitä. Heidän toivotaan olevan tuotteliaita sekä esiintymiskykyisiä ja -haluisia. (--) Sopimuksen allekirjoitettuaan kirjailijat ovat käytännössä kustannusyhtiössä toimivia sisäisiä yrittäjiä. Heidän odotetaan edistävän kirjojensa myyntiä esiintymällä ja markkinoimalla niitä jopa niin, että niihin käytetty aika on pois kirjailijan ydinosaamisalueelta eli kirjoittamisesta. (--) Kustantamoille "ei enää olekaan tärkeää se mitä teet (ja miten) vaan kuka olet".
 — Tiina Ali-Sisto (Kirjailija yrittäjänä, s. 34)
Kirjailijalle on hyödyksi kyetä toimimaan sekä taiteilijan että markkinoijan roolissa jo siksikin, että hänellä itsellään on niin suuri vaikutus kirjojensa myyntiin. Monille lukijoille on tärkeää, että kirjailija on itse läsnä sosiaalisessa mediassa ja on itse viestittämässä esimerkiksi uuden kirjan julkaisusta [10]. Olemalla läsnä ja tavoitettavissa verkossa ympäri vuoden kirjailija myös pitää itseään ja töitään esillä ympäri vuoden, eikä ainoastaan uuden kirjan julkaisuajankohtana. Asiasta kysyttäessä kustantajat kuitenkin korostavat, että vaikka markkinoinnista on tullut kirjailijan uralle tärkeää, osallistuminen markkinointiin on kirjailijalle vapaaehtoista ja järjestetään aina tämän omilla ehdoilla. On kuitenkin totta, että kirjailijat ovat nykyään usein yhtä paljon läsnä kuin teoksensa, elleivät enemmänkin.

Ei töissä eikä työtönkään

Yhtäläisyydet yrittäjän ja kirjailijan välillä eivät rajoitu kirjailijan ja kustantajan suhteeseen, vaan myös kirjailijan asema viranomaisten silmissä on hyvin samanlainen, vaikkakin kaikkea muuta kuin yksiselitteinen. Ali-Sisto huomauttaa, että "ammattikirjoittajat joutuvat useissa tapauksissa olemaan niin sanotusti työnhakijoina lähes jatkuvasti saadakseen työnsä tuloksena syntyneille teksteille maksavan tahon" [11]. Kirjailija ei voi kuitenkaan virallisesti olla työtön, ellei työ- ja elinkeinotoimisto erikseen katso hänen kirjoittavan vain osa-aikaisesti.
Jos vapaa taiteilija on myynyt taidettaan yli 6 770,60 euron arvosta, hänestä tulee työttömyysturvan näkökulmasta yrittäjä, on hänellä toiminimi tai ei.
 — Tarja Cronberg (Luova kasvu ja taiteilijan toimeentulo, s. 32)
Kirjailijan tilannetta hankaloittaa entisestään, että kirjailijan täytyy yrittäjän tavoin osata järjestää sosiaaliturvansa itse. Järjestelyt kuitenkin vaihtelevat paljon ja saattavat muuttua jopa kuukausittain riippuen siitä, saako kirjailija apurahaa vai ei. Tilannetta kuvastaa hyvin se, että Suomen Kirjailijaliiton verkkosivut listaavat jopa viisi erilaista eläkemuotoa, joihin kirjailija tilanteesta riippuen voi olla osallinen. Opetus ja kulttuuriministeriön teettämässä raportissa (julkaistu 2010) Tarja Cronberg lyttääkin taiteilijoiden nykyisen sosiaaliturvan ja kutsuu taidetta luovan talouden peruspilariksi, joka tällä hetkellä on kumossa:
Yhteiskuntajärjestelmämme ei tunnista taiteilijan työtä. Se tunnistaa ainoastaan palkkatyön ja yrittäjyyden, ei taiteilijuutta eikä taiteilijoita itseisarvona. Taiteilijat ovat työmarkkinoilla väliinputoajia, jotka joutuvat kamppailemaan myös byrokratian syövereissä. Eri viranomaiset tulkitsevat heidän työtään usein hyvin eri tavoin. Taiteilijoiden sosiaaliturva on koulutus huomioon ottaen yhteiskuntamme heikoimpia.
— Tarja Cronberg (Luova kasvu ja taiteilijan toimeentulo, s. 10)
Sekä Kirjailijaliitto että Opetus- ja kulttuuriministeriö ovat viime vuosina pyrkineet parantamaan kirjailijan sosiaaliturvaa. Koska kirjailijat ovat itsenäisiä toimijoita eivätkä kustannustalojen palkollisia, vastuu sosiaaliturvan järjestämisestä jää kuitenkin väistämättä heille itselleen.

On olemassa mahdollisuus, että kaikki kirjailijat tullaan joskus tulevaisuudessa lukemaan yrittäjiksi, jollei sitten Suomeen saada luotua uutta kolmatta kategoriaa, joka ottaa huomioon taiteilijoiden erityisvaatimukset. Raportissaan Cronberg korostaa, että "taiteilijan työtä ei saa määrittää se, mikä myy ja mikä ei myy" [12]. Tulee luultavasti kestämään vuosia, ennen kuin kirjailijoiden epävarmaan taloudelliseen asemaan löydetään tyydyttävä ratkaisu. Sillä välin kirjailijan yhteiskunnallinen asema on hankala, ja vaikuttaa omalta osaltaan myös kirjailijan toimeentuloon.

Apurahojen on pakko tulla vastaan 

Vuosittaiset apurahat

Ei liene ihmekään, että apurahat ovat monille kirjailijoille hyvin tärkeät. Valtion rahoittama Taiteen edistämiskeskus (Taike) jakaa vuosittain taiteilija-apurahaa noin kuudellesadalle kirjailijalle, jotta he pystyisivät elämään kokopäiväisinä kirjailijoina. Apurahan pituus vaihtelee puolesta vuodesta viiteen vuoteen ja myönnetään riippuen siitä, kuinka merkittävänä kirjailijan työtä pidetään sekä kuinka hyvän työsuunnitelman kirjailija pystyy esittämään apurahakauden ajaksi [13]. Valtion taiteilija-apuraha on 1670 € / kuukausi, josta kirjailijan täytyy itse maksaa Maatalousyrittäjän eläkelain (eli MYEL) mukainen apurahansaajan eläkevakuutus. Jos kirjailija valitsee maksaa myös vapaaehtoiset vakuutukset, tälle jää kuukaudessa vajaat 1380 euroa. Useimmille työssäkävijöille se on merkittävä palkanalennus: summa vastaa noin puolta suomalaisten keskipalkasta.

Vaikkei apurahoilla juuri rikastu, kirjailijan voi silti olla hankalaa ottaa sitä vastaan. On varmasti monia, jotka voisivat hakea valtion apurahaa, mutta päättävät periaatteesta olla tekemättä niin.
2000-luvun diskurssissa kirjailijat rinnastavat kirjailijantyön palkkatyöhön, mutta suhtautuvat siihen vitsaillen tai ahdistuneena ja häveten sitä, etteivät voi elää omalla työllään. (--) [J]ulkinen apurahajärjestelmä on institutionalisoinut kirjailijoiden aseman apurahoitettuna eliittiluokkana, mutta toisaalta pakottanut heidät ”kerjäläisen” rooliin.
 — Tiina Ali-Sisto (Kirjailija yrittäjänä, s. 26)
Taiteilija-apurahan lisäksi Taike jakaa myös muun muassa kirjastoapurahaa, joka on jakson pituudesta riippuen 1600-1700 € / kuukausi ja kattaa korkeintaan yhdeksän kuukautta. Apuraha on tarkoitettu niille, "joiden kirjalliset teokset rikastuttavat suomalaista kulttuurielämää" [14]. Valtion apurahojen lisäksi kirjailijoilla on mahdollisuus saada apurahoja myös kunnilta tai kaupungeilta, alueellisilta taidetoimikunnilta sekä erinäisiltä säätiöiltä ja rahastoilta. Vaihtoehtoja on paljon, eivätkä kaikki kirjailijat osaa täysin hyödyntää niitä [15].

Mediaanina kirjailija saa apurahaa 8500 € / vuosi, mikä valtion apurahoilla vastaa kuutta kuukautta keskeytymätöntä kirjoittamista. Apurahalla on suuri merkitys kirjojen valmistumisen kannalta: ilman apurahaa toimivien kirjailijoiden keskitulo on kirjallisista töistä (kustantajan palkkiot, tekijänoikeuskorvaukset, jne.) vain puolet yleisestä keskitulosta, kun taas apurahalla elävät kirjailijat ansaitsevat vuodessa jopa tuhat euroa (1000 €) keskituloa enemmän. Määrä vaihtelee riippuen siitä, keneltä apuraha on peräisin, luultavasti johtuen siitä, kuinka suuria summat ovat ja miten pitkäksi ajaksi ne on tarkoitettu. Kaikkiaan parhaiten pärjäävät ne kirjailijat, jotka toimivat ainoastaan valtion apurahojen varassa joutumatta hakemaan lisärahoitusta muilta tahoilta.


Apurahaa saavien kirjailijoiden keskitulot

Moni käy töissä voidakseen olla kirjailija

Moni käy töissä kirjoittaakseen
Keskimäärin 60 % kirjailijoiden toimeentulosta on peräisin muusta kuin taiteellisesta työstä [16].  Varsinkin nuorten kirjailijoiden täytyy tehdä muuta työtä ennen kuin heidän asemansa kirjailijana vakiintuu ja heidän on mahdollista tukeutua esimerkiksi apurahoihin. Työssäkäynnin merkitys vaihtelee yksilön mukaan, sillä vaikka puolet kirjailijoista kokee tarvetta käydä töissä rahoittaakseen kirjoittamistaan, jopa kaksi kolmasosaa kirjailijoista tekee jonkin sortin tilapäistöitä. Vain harva, noin kuudennes, on kokopäivätöissä. Kokopäiväisesti töissä olevista vain neljäsosalla on työ- tai virkasuhde, jolla on tekemistä kirjailijuuden kanssa [17].

Tilapäistöistä näkyy olevan kirjailijoille valtavasti hyötyä, sillä tilapäistöissä olevat kirjailijat saavat enemmän tuloa myös kirjoittamisesta. Tämä johtuu siitä, että tilapäiset työnannot antavat kirjailijoille vapauden järjestää ajankäyttönsä heille itselleen sopivalla tavalla. Lisäksi valtaosa kirjailijoiden tekemistä tilapäistöistä liittyy tavalla tai toisella kirjoittamiseen, eli kirjailijat järjestävät itselleen töitä, joissa saavat yhä olla kirjailijoita.

Sen sijaan myöskään kokopäivätyö ei välttämättä merkitse, ettei henkilöllä ole mahdollisuutta toimia myös kirjailijana. Kokopäiväisesti työllistyneiden kirjailijoiden keskitulo ei ole paljon matalampi, kuin kirjailijoiden yhteensä, eli he pärjäävät julkaisujen puolesta keskimäärin aivan yhtä hyvin, kuin muutkin. Heidän kirjalliset sivutulonsa ovat kuitenkin vain puolet siitä, mitä kirjailijat mediaanina saavat. Heidän on töiden vuoksi hankalampi hyväksyä esiintymiskutsuja tai löytää riittävästi aikaa kirjoittaa sekä kirjaa että säännöllistä lehtikolumnia. Toisaalta työssä käyvät kirjailijat eivät ole samalla tavoin riippuvaisia kirjallisista töistä saatavista palkkiorahoista, jolloin heillä on varaa valita tarjouksista vain sellaiset, jotka kiinnostavat heitä.

Työssäkäyvien kirjailijoiden kirjallisen työn keskitulot

Voiko kirjailija menestyä työllään?

Kysymykseen vastaaminen on vaikeaa, sillä jokaisella on omat näkemyksensä siitä, mitä menestys pitää sisällään. Jos menestystä mitataan varallisuuden muodossa, kirjailijat menestyvät huonosti, mutta rahalla tai sen puutteella näyttää olevan hyvin vähän vaikutusta siihen, kirjoittavatko kirjailijat vai eivät, vain kuinka paljon aikaa he pystyvät käyttämään siihen. Kirjailijoiden kohdalla menestystä onkin parempi mitata siinä, kokevatko he työnsä palkitsevaksi.

Osa menestyksen tunteesta syntyy siitä, onko kirjailijan teoksilla kysyntää. Suomalaiset kirjailijat keskittyvät vain harvoin ainoastaan yhteen kirjallisuuslajiin [18], eivätkä suomalaiset kustantajat katso pahalla sitä, jos runoja aiemmin julkaissut kirjailija haluaa seuraavaksi kokeilla novellien kirjoittamista. Vähän yli puolet kirjailijoista voidaan lukea prosaisteiksi, kun taas runoilijoita on aika tarkalleen viidennes. Toinen viidennes julkaisee pääasiassa lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Tilaa löytyy myös hyvin pienien kirjallisuuslajien edustajille, kuten novellisteille ja esseisteille.

Kirjailijat jaettuna pääasiallisen kirjallisuuslajin mukaan

Myös kirjan suosio on kirjailijalle menestyksen merkki. Kaksi viidestä kirjailijasta (40 %) on kirjoittanut kirjan, joka on julkaistu myös pokkarina tai äänikirjana. Monet kirjoista julkaistaan myös uudelleen kirjakerhoissa. Sen sijaan sähkökirjojen osuus on Suomessa vielä pieni, mikä johtuu sähkökirjan hankalasta markkina-asemasta Suomessa.


Kirjailijat, joiden teos on julkaistu muussakin muodossa
Joka kolmas kirjailija voi odottaa näkevänsä kirjansa muunnettavan näytelmäksi uransa aikana. Prosenttiosuus on yhtä suuri kuin kuunnelmien, elokuvien ja televisiosarjojen yhteensä, ja kertoo myös näytelmän vahvasta suosiosta Suomessa. Kirjoja tehdään kuitenkin myös säännöllisesti isolle ja pienelle ruudulle: joka kymmenes kirjailija on myynyt oikeudet elokuvaksi tai televisioon.

Kirjailijat, joiden teoksesta on tehty dramatisointi
Suomalaisella taiteella on myös kasvava kysyntä ulkomailla, ja vuonna 2014 solmittiin yli 700 kustannussopimusta vieraille kielille [19]. Saksa on suomenkielisen kirjallisuuden tärkein vientimaa: viime vuosina 11-19 % kirjallisuuden vientituloista ovat olleet peräisin sieltä. Seuraavaksi merkittävin kieli on englanti, johon lasketaan sekä yhdysvaltalaiset että englantilaiset kustantajat [20]. Kaikkiaan kirjoja käännetään eniten saksaksi, englanniksi, viroksi, ranskaksi, unkariksi, venäjäksi, sekä skandinaavisille kielille. Myös kiinankieliset käännökset ovat nopeasti yleistymässä.

Joka neljäs kirjailija on myynyt teoksensa oikeuksia ulkomaille

Entä muut kuin suomeksi kirjoittavat kirjailijat?

Kirjailijaliiton tilastosta puuttuvat kokonaan suomalaiset kirjailijat, jotka ovat valinneet ensisijaiseksi kieleksi englannin. Kirjoittaminen englanniksi on monelle suomalaiselle haastavaa, mutta ainakin Hannu Rajaniemi on osoittanut, että suomalainen kirjailija voi päästä palkintosijoille asti, jos vain hallitsee riittävän hyvin englannin kielen. Rajaniemen esimerkki on kannustava varsinkin scifin ja fantasian kirjoittajille, joilla tapaa jo valmiiksi olla keskivertoa parempi englanninkielentaito. Suomalaisilla kirjailijoilla on valtavasti mahdollisuuksia menestyä, ja Suomessa nähdään varmasti Sofi Oksasen tasoisia kansainvälisen maineen saavuttavia kirjailijoita vielä tulevaisuudessakin.



Alaviitteet:
[1] Kaikki artikkelin kuvien tilastot ovat peräisin kyseisestä tutkimuksesta, lukuun ottamatta niitä, joiden yhteydessä mainitaan toisin

[2] Grönlund, s. 18

[3] Grönlund, s. 16

[4] Kirjailijaliitto, s. 26

[5] Kirjailijaliitto, s. 23, 28

[6] Kirjailijaliitto, s. 12

[7] Kirjailijaliitto, s. 13-21

[8] Grönlund, s. 11

[9] Grönlund, s. 9-10

[10] Kustantaja Touko Siltala paneelissa Kustantamon kulisseissa, Helsingin kirjamessut 2015

[11] Ali-Sisto, s. 9, 20, 31-32 (sitaatti sivulta 20)

[12] Cronberg, s. 11

[13] Voit nähdä kaikki taiteilija-apurahojen perusteet täältä: http://www.taike.fi/fi/taiteilija-apurahojen-perusteet

[14] Taiteen edistämiskeskus. Kirjastoapurahoista voi lukea lisää täällä: http://www.taike.fi/web/kirjallisuus/apurahat-ja-avustukset/-/stipend/viewStipend/11006

[15] Ali-Sisto, s. 27

[16] Cronberg, s. 27

[17] Grönlund, s. 20-21

[18] Grönlund, s. 8-9

[19] Kirjallisuuden vientikeskus, s.5

[20] Kirjallisuuden vientikeskus, s. 7

Lähteet:
Ali-Sisto, Tiina: Kirjailija yrittäjänä, 2014 (lataa PDF)

Cronberg, Tarja: Luova kasvu ja taiteilijan toimeentulo, 2010 (lataa PDF)

Grönlund, Mikko: Kirjailijoiden taloudellinen asema Suomessa 2010 (lataa PDF)

Kirjallisuuden vientikeskus (FILI): Suomalaisen kirjallisuusviennin markkina-arvo vuonna 2014 (lataa PDF)

Suomen kirjailijaliitto: Kirjailijaliiton palkintokysely, maaliskuu 214 (lataa PDF)

Omat muistiinpanot Helsingin kirjamessuilta 2015

Katso myös

Kirjailijaliitto: Kirjailijoiden taloudellinen asema yhä heikentynyt (22.9.2011)

Mikko Grönlund: Mitä tietokirjailija tienaa? - Tietokirjailijan taloudellinen asema Suomessa vuonna 2012 (lataa PDF)

Yle: Lastenkirjailijat tienaavat parhaiten lainakorvauksilla (10.11.2015)

24. tammikuuta 2016

Joskus edessä on vuoristo

On olemassa aikoja, jolloin on vaikea kirjoittaa. Joskus ne ovat kuin töyssyjä: kivuliaita ensin, mutta niiden ylittämistä seuraa välitön helpotus. Joskus ne ovat kuitenkin vuoria: pitkiä ja uuvuttavia - sellaisia, joita kukaan ei halua ylittää yksin.

Kirjoittamista harrastavat kohtaavat väistämättä erään neuvon, jota minäkin olen täällä blogissa omalla tavallani toistanut. Yleinen viisaus väittää, että kirjoittaminen on valinta, ja että itsensä vakavasti ottava kirjailija kirjoittaa päivittäin, satoi tai paistoi, tapahtui mitä tahansa. Aloittelijalle se on hyvä neuvo, sillä kynnys kirjoittaa on korkea, ja myytti inspiraation hurmassa työskentelevästä taiteilijasta antaa vääränlaisen kuvan kirjoittajan arjesta.

Samalla kuitenkin todellisuus on toinen. Muutama viikko sitten supersuositun Tulen ja jään laulun kirjoittaja George R. R. Martin myönsi, ettei ole kyennyt saamaan käsikirjoitusta valmiiksi odotetussa ajassa. Uutinen oli pettymys miljoonille, sillä kirjasarjan pohjalta tehty Game of Thrones -televisiosarja on aloittamassa uuden kauden, jonka oli tarkoitus pohjautua vielä julkaisemattomaan kirjaan. Asian myöntäminen on varmasti ollut Martinille vaikea, eikä vähintään siksi, että uutinen epäsuorasti asettaa kyseenalaiseksi hänen ammattitaitonsa.

George R. R. Martinin esimerkki kuitenkin osoittaa hyvin luovien ammattien kaksijakoisen luonteen. Yhtäältä kirjoittaminen on työtä, jota täytyy kyetä tekemään silloinkin, kun kirjailijasta ei tunnu siltä. Toisaalta kirjoittaminen on riippuvainen monista asioista, jotka vaikuttavat muidenkin tietotyöläisten elämään. Kirjailijan täytyy saada riittävästi unta, riittävästi rauhaa ajatella, riittävästi virikkeitä ja riittävästi aikaa tehdä taustatyönsä huolellisesti. Kirjoittaminen ei ole vain sanojen syytämistä paperille, vaan sanat täytyy valita huolellisesti. Huomasin itse työn raskauden alkaessani editoida, sillä suurten tietomäärien käsittely on uuvuttavaa ja usein tuskallisen hidasta. Pienikin virhe voi odottamattomasti johtaa suurin rakenteellisiin muutoksiin, jotka sysäävät käsikirjoituksen valmistumista eteenpäin useita viikkoja.

On myös aikoja, jolloin hyväkään työympäristö ei riitä. Minulle oli helpotus lukea, kuinka avoimesti Mary Robinette Kowal puhui blogissaan masennuksestaan ja siitä, kuinka masennus vei häneltä kirjoittamisen ilon. Toisin kuin tavallinen kirjoitusblokki, joka lähes aina johtuu ongelmasta tekstissä itsessään, masennusta täytyy kunnioittaa ja hoitaa tai se voi muuttua rampauttavaksi.

En ole kyennyt kirjoittamaan useaan kuukauteen, ja se vaivaa minua. Törmäsin henkiseen seinään, jonka seurauksena halu kirjoittaa katosi minusta täysin. Siitä huolimatta vietin uudenvuoden läppärini ääressä tuijottamassa käsikirjoitusta saamatta kirjoitettua sanaakaan, mikä oli paitsi pettymys myös omalla tavallaan pelottavaa, sillä aikani sukulaisten mökillä on aina ollut se, jolloin luovuuteni vapautuu ja saan eniten asioita aikaiseksi. Vaikka tunnistin masennukseni asettamat rajoitteet, minun on usein vaikea hyväksyä sen ehdottomuus. Tämä ei ole töyssy, jonka yli voin pakottaa itseni, vaan pitkä ja raskas matka vuoren huipulle, jota viimeinkin seuraa lyhytaikainen helpotus. Kaukaisuudessa odottaa aina toinen vuori, jota seuraa toinen laakso. Voin valita matalamman polun, mutten koskaan kiertää vuoristoa täysin.

Masennus viestii hidastamaan, vaikkakin sellaisella voimalla, että se helposti pysäyttää ihmisen kokonaan. Se nostaa jokaista töyssyä ja vuorta ja pitkittää niistä palautumista. Se tekee arjesta hankalaa, joskus jopa siihen pisteeseen, että jopa yksinkertaiset asiat - syöminen, nukkuminen, itsestään huolehtiminen - käyvät työläiksi. Jos ihminen sellaisessa tilanteessa vaatii itseään istumaan alas ja tekemään työnsä, se johtaa väistämättä epäonnistumiseen ja sitä seuraavaan riittämättömyyden tunteeseen. Monille masennus (tai mikä tahansa muu mielenterveysongelma) on jo valmiiksi häpeän aihe, ja myös Kowal kertoo pinttyneestä stigmasta, joka vaikutti häneen siitäkin huolimatta, että monet hänen ystävänsä avoimesti puhuvat sairaudestaan. On kuin ajattelisimme, että masennus on jollakin tavoin valinta, vaikka todellisuudessa se on kaikkea muuta. Usein taipumus masennukseen on geneettistä ja seuraa ihmistä koko tämän elämän ajan. Usein siitä ei parannu, vaan sen kanssa oppii vähitellen elämään.

Milloin pystyn palaamaan viimeistelemään käsikirjoitukseni? En tiedä - masennuskauteni ovat aina arvaamattomia ja kestävät kuukausia kerrallaan. Tiedän itse hankaloittavani tilannetta takertumalla ajatukseen, että pääsen hetkenä minä hyvänsä takaisin käsikirjoituksen pariin. Kirjoittaminen ei kuitenkaan ole minulle vielä ammatti, en ole George R. R. Martin enkä edes Mary Robinette Kowal, eikä kukaan vaadi minua palauttamaan käsikirjoitusta nyt eikä huomenna, eikä edes vuoden päästä. Minun täytyy hidastaa ja vetää henkeä, ja luottaa siihen mikä on ollut totta pian viisitoista vuotta: mitä ikinä tapahtuu, ennemmin tai myöhemmin palaan kirjoittamaan siitä.