25. marraskuuta 2016

Editointipäiväkirja, osa 10

Samalla kun kirjoitan, opin jatkuvasti hahmoista jotakin uutta ja tekstin luonto muuttuu. Vaikka suunnittelen tapahtumat etukäteen, niiden toteutus on usein täysin erilainen kuin olin ne alun perin kuvitellut ‐ parempi, mutta erilainen. Kun pieniä muutoksia laittaa riittävän monta peräkkäin, niiden yhteinen paino alkaa vetää niitä seuraavia tapahtumia uuteen suuntaan, ja se merkitsee paluuta suunnittelupöydän ääreen.

Saavutin kaksi viikkoa sitten tekstin ensimmäisen välipyykin, ja sen jälkeen olen ollut hankalien kysymysten edessä. Mikä oikeastaan on toisen näytöksen rooli? Onko tämä henkilö varmasti paras kannattelemaan tarinaa tästä? Verrattuna äskeiseen tunnekaareen, onko näiden lukujen draama varmasti riittävä? Kahteen edelliseen vastaus oli ei. Olin toki tiennyt joutuvani tekemään lisäyksiä ja mahdollisia muutoksia tapahtumien järjestykseen, mutta tarina ansaitsee paljon syvemmän juonikaaren kuin olin sille suunnitellut.

Uuden kaaren aloittamisen vaikeutta lisää se, kuinka kiintynyt olen alkupään tapahtumiin ja hahmoihin. Toisessa näytöksessä moni asia muuttuu, ja huomaan joutuvani käymään läpi eräänlaisen suruajan, ennen kuin olen valmis katsomaan taas eteenpäin. On hurjaa, kuinka syvästi kirjailijan oma tunne-elämä saattaa olla sidoksissa tämän työhön. On eri asia sanoa että teksti syntyy kirjailijan omista kokemuksista, kuin että tajuaa mitä se äärimmillään tarkoittaa tekstiä luodessa. En pysty kirjoittamaan jotakin, johon en itse kykene samaistumaan. Sillä tietysti on hintansa.

Ja sitten on koko

Joka kerta tehdessäni suuria rakennemuutoksia kirjaan, päädyn väistämättä kiroamaan juonen monimutkaisuutta. Sanotaan että ihmisaivot kykenevät säilyttämään neljästä seitsemän asiaa muistissa samaan aikaan, mistä tietysti muodostuu ongelma kun juonelle olennaiset osaset näyttävät tältä:


Joudun luultavasti käyttämään pari viikkoa palauttaakseni palaset oikeille paikoilleen ja laskemaan läpi jokaisen muutoksen vaikutukset toisiin liikkuviin osasiin ja niihin liittyviin sivujuoniin. Palasten liikuttelua tulee auttamaan pääjuoni, joka tavalla tai toisella sitoo kaiken tiiviisti yhteen... kunhan rakennan sen ensin. Hyvien ideoiden syntymistä on hankala pakottaa, varsinkin kun tapahtumien täytyy kyetä kannattelemaan sekä juonen että tunnekaaren eli draaman. Työ on omalla tavallaan hauskaa, mutta helppoa se ei ole.

En ikinä selviäisi tällaisesta työmäärästä ilman kunnollisia välineitä. Yllä oleva kuva on niin sanottu Corkboard-näkymä Scriveneristä, josta on tullut täysin korvaamaton minulle kirjoittaessa. En koskaan pystyisi tekemään näin isoja muutoksia Wordissa aiheuttamatta täyttä kaaosta, mutta Scrivenerissä jokainen kohtaus (tai tässä tapauksessa pala juonta) on jo valmiiksi oma tekstitiedostonsa. Useimmat näkymän laatikoista tulevat olemaan eri paikassa ollessani valmis niiden kanssa, ja osa tulee vaihtumaan kokonaan.

En usko että useimmat kirjoittajat joutuvat setvimään aivan tämän kokoisia solmuja, mutta Scrivener on niin hyödyllinen ohjelma, etten voi kuin suositella sitä (Mac OS versio tässä).

Ja nyt takaisin editoinnin pariin!

20. marraskuuta 2016

Tarinankerronnan alkeet #2: Konflikti


Tarinankerronnan alkeet on sarja, jossa jaan kantapään kautta hyväksi löytämiäni oppeja monesta eri kirjoittamisen näkökulmasta. Artikkelit ovat sekoitus perinteisiä tekniikoita ja omaa heresiaani. Jos sinulla on palautetta tai ehdotuksia sarjan sisällöstä, voit jättää ne kommentteihin tai lähettää ne osoitteeseen kirjailijana@varjohovi.net!

Kustantamon hylkäämät käsikirjoitukset voi karkeasti jakaa kahteen luokkaan, sanoi S&S kustantamon kustannuspäällikkö Mirjam Ilves tämän vuoden kirjamessuilla. Toiset ovat sellaisia että ne ovat tylsiä. Niissä ei ole juonta, teemaa, tai sanomaa. Teksti voi olla hyvinkin sujuvasti kirjoitettu, mutta se ei riitä.

Ilman konfliktia ei ole tarinaa

Yksinkertaisimmillaan tarinassa on kyse esteistä ja niiden ylittämisestä: kun haaste on voitettu, tarina on saavuttanut onnellisen lopun. On myös tarinoita, joissa loppu on tarkoituksella jätetty avoimeksi, eli ydinkonfliktia ei koskaan saateta loppuun.

Toisin kuin arkikielessä yleensä, konflikti viittaa tarinankerronnassa tilanteeseen, jossa kaksi asiaa ovat tavalla tai toisella ristiriidassa keskenään. Konflikti voi olla ristiriitaisten halujen välillä, kuten seikkailunhalu ja varovaisuus. Ne voivat olla ihmisen sisäisiä, kahden ihmisen keskeisiä, tai ihmisen ja maailman välillä. Vaikka konfliktia voi kärjistäen sanoa voivan olla missä tahansa, ihmisen kokemus ja sen vaikutus tämän tunne-elämään ovat erottamaton osa hyvää tarinankerrontaa: lukija eläytyy henkilöhahmojen kamppailuun ja sen seurauksena on katarsis.

Protagonisti ja antagonisti

Tarinan pääasiallista kokijaa kutsutaan protagonistiksi. Protagonisti on se henkilö, jonka halujen ja pyrkimysten tiellä tämän vastapuoli, eli antagonisti, seisoo. Jos tarinan pääkonflikti on sisäinen, protagonisti ja antagonisti saattavat olla sama henkilö, kuten voi sanoa olevan Oidipus-näytelmässä ‐ Oidipuksen omat valinnat koituivat muiden henkilöhahmojen yrityksistä huolimatta hänen kohtalokseen.

Antagonistin ei tarvitse olla paha, eikä edes ihminen. Kuitenkin selkeimmässä muodossaan antagonisti on toinen henkilö, joka aktiivisesti yrittää estää protagonistin onnistumisen, ja jonka protagonistin täytyy kohdata taistelussa saavuttaakseen voiton. Tässä mielessä protagonistin rooli sekoittuu usein sankarin rooliin.

Protagonisti ei aina ole sama henkilö kuin sankari: Protagonisti on se, jolle tarina tapahtuu, kun taas sankari on ihailtava henkilöhahmo, jonka lukija toivoo saavan voiton. Esimerkiksi Lumikki-sadussa Lumikki on tarinan protagonisti ja ilkeä äitipuoli hänen antagonistinsa. Tarinan lopussa konflikti ratkeaa vasta, kun prinssi eli sankari pelastaa Lumikin ja menee naimisiin hänen kanssaan. (Mainittakoon, että Grimmien versiossa Lumikki ja prinssi kuumentavat yhteistuumin rautaiset kengät, joissa pahan kuningattaren täytyy tanssia tyydyttääkseen pariskunnan kostonhalun.)

Jännite on tekstin tukiranka

Näännyttävästi hellitti aamuaurinko kellokukkien teriä Koiviston tien varsilla. Siniset kelloterät näyttivät kalpeammilta kuumuudessa. Vaeltavaan kiertolaiseen, jota pappi Nymaniksi sanottiin ja joka rikkinäisissä saappaissaan laahusti tietä pitkin, tarttui näännytys. Hän etsi tien vierestä paikan, johon istuutui lepäämään.
Maria Jotunin romaanista Arkielämää
Kirjoittaessa on hyvä pysähtyä ja kysyä itseltään, mikä on minkäkin kappaleen rooli. Vastauksen tarjoaa usein toinen kysymys: missä on tekstin jännite? Teksti, jossa ei ole jännitettä, on pysähdyksen tilassa juonellisesti ja tunnetasolla. 

Jokainen tekstin lause rakentaa jännitettä tavallaan. Henkilöhahmoilla kuuluu olla omat tavoitteensa ja halunsa, ja heidän välisensä sivukonfliktit tuovat syvyyttä tarinan ydinkonfliktiin. Jännite näkyy heidän tavassa kohdella toisiaan ja puhua toisilleen, samoin kuin siinä mitä he jättävät sanomatta. Jopa heidän elinympäristönsä osallistuu jännitteen luomiseen tavassa, jolla se vaikuttaa siinä eläviin: Maria Jotunin romaanin alussa auringon ja pappi Nymanin välillä on vuorovaikutus, joka vaikuttaa ratkaisevasti siihen minkälaiseksi koemme Nymanin tilanteen.

Jännitteen nousu ja lasku rakentavat tekstille ryhmin, joista yhdessä muodostuu tarinan tunnekaari. Konfliktin ymmärtäminen ja suunnittelu ovatkin vaikeimpia asioita, joita kirjailija voi oppia. Opettelu kuitenkin kannattaa, sillä tarina, joka kykenee tarraamaan lukijansa tunteisiin ja pitämään niistä kiinni, on tarina jonka menestys on taattu.

Voit saada Maria Jotunin kirjan tai minkä tahansa muun e-kirjan ilmaiseksi klikkaamalla tästä. Voit myös tukea blogia tilatessasi minkä tahansa tuotteen Adlibriksen verkkokaupasta, kun teet sen tämän linkin kautta. Kiitos lukemisesta!

Lue myös

Ian Irvine: 60 Ways to Create and Heighten Conflict

Tarinankerronan alkeet #1: Inspiraatio

4. marraskuuta 2016

Minkälainen on hyvä saatekirje?

Saatekirjeellä voi erottua joukosta!

Kun kirjailijaksi pyrkivä selaa kustantajien ohjeita käsikirjoituksen lähettämistä varten, törmää tämä väkisinkin sanaan "saatekirje". Monille saatekirjeen käsite on varmasti työelämästä tuttu, mutta mitä saatekirje kustantajille sitten merkitsee? Mitä siihen tulee liittää ja mitä siitä tulee jättää pois? Miksi saatekirjettä edes pyydetään?

Hämmennystä lisää se, että Suomessa saatekirjeellä on eri rooli kuin englanninkielisessä maailmassa. Monissa muissa maissa käsikirjoitukset lähetetään ensin agenteille, jotka sitten toimittavat käsikirjoitukset kustantajille eteenpäin. Näitä query letter:einä tunnettujen saatekirjeiden kirjoittajia ohjeistetaan seuraamaan varsin tiukasti tiettyä kaavaa, johon tyypillisesti sisältyy agentin oikeaoppinen puhuttelu, parin kappaleen mittainen synopsis, käsikirjoituksen sanamäärä ja kohderyhmä, sekä lyhyt esittely itse kirjoittajasta. Ja jos Query Shark -blogin kirjoittajaa on uskominen, query letter tulee myös aina lopettaa "thank you for your time and consideration".

Yksinkertainen on parasta

Suomessa kiveen kirjoitettuja kaavoja ei ole, vaan kullakin kustantajalla on selkeästi omat mieltymyksensä saatekirjeiden suhteen. Kysyessäni kustannusosakeyhtiö Siltalan yhdeltä perustajaveljeltä, Touko Siltalalta, hänen näkemystään hyvästä saatekirjeestä, hän kertoi saatekirjeellä olevan hänelle merkitystä lähinnä yhteystietojen ja tarinan genren kannalta. Hän suosittelee saatekirjeessä "pidättyväistä asiallisuutta ja lyhytsanaisuutta", ja lisää että "mahtipontiset jutut lähinnä huvittavat".

Myös WSOY:n kaunokirjallisen osaston kustantaja Anna-Riikka Carlson neuvoo saatekirjeen kirjoittajaa pitämään "jalat maassa ja pää pilvissä". Hänen sanoo ettei saatekirjeessä ole kannattavaa jakaa ideoitaan esimerkiksi markkinointia varten, vaikka lisääkin heti perään olevan mahdollista, että muut kustantajat toivovat saatekirjeiltä juuri vastakkaista. Hänestä tärkeintä on että kirjailijan ja kustantajan välille syntyy yhteinen näkemys siitä, mistä tekstissä on kysymys ja miten sitä lähdetään työstämään.

Saatekirjeen yksi tärkeä rooli on toimia kirjailijan ammattitaidon mittarina. Anna-Riikka Carlsonin mielestä hyvä saatekirje on selkeä ja tiivis, ja se kertoo myös jotakin kirjailijan omasta näkemyksestä tekstistään. Hyvin tehty saatekirje sisältää tietoa kirjailijan motivaatioista, kuten miksi tämä on kokenut tärkeäksi kirjoittaa juuri tämän tarinan, sekä mistä tarinassa on ylipäänsä kysymys. Hänkin kuitenkin toppuuttelee saatekirjeen kirjoittajaa innostumasta liikaa: ei ole syytä kertoa kuinka äiti tai naapuri liikuttui tekstiä lukiessa, sillä kustantajaa kiinnostavat vain sellaiset suositukset, joilla on todellista painoarvoa takanaan. Tällainen suositus voi tulla esimerkiksi kirjoittajakurssin vetäjältä, joka on aidosti pitänyt tekstistä ja neuvonut kirjoittajaa lähettämään käsikirjoituksen kustantamoon.

Saatekirjeellä on valtaa

Vaikka saatekirjeillä ei kaikissa kustantamoissa ole kovin suurta roolia, haastatellessani Anna-Riikka Carlsonia kävi myös ilmi saatekirjeen olevan kaikkea muuta kuin merkityksetön. Hän kertoo hyvän saatekirjeen edistävän nopeutta, jolla käsikirjoitus pääsee kustannustoimittajan luettavaksi, ja sillä on myös suuri rooli kustantajan ennakkoasenteessa käsikirjoitusta kohtaan. Carlson kuitenkin korostaa, ettei huonosti kirjoitettu saatekirje missään nimessä estä käsikirjoituksen lukemista, sillä kustantaja "voi silti intoutua" itse tarinasta.

Carlson myös sanoo pitävänsä kirjailijoista, jotka osoittavat kykenevänsä realistisesti arvioimaan tekstinsä laatua, ja jotka ilmaisevat saatekirjeessä tietävänsä jo valmiiksi, ettei jokin osa tekstistä toimi. Hän kertoo kerran tehneensä kustannussopimuksen eräästä esikoisromaanista, jossa "oli aika isojakin asioita auki", mutta kirjailija oli itse jo maininnut niistä saatekirjeessä ja näin osoittanut olevansa tietoinen tekstin ongelmista. Hänestä "ehkä pahinta esikoiskirjailijaksi pyrkivälle on katteeton itsevarmuus", mikä voi muodostua ongelmaksi jollei käsikirjoitus olekaan vielä kustannustoimittajan mielestä valmis. Tästä syntyy epävarmuus, onko kirjailija "tarpeeksi kykeneväinen analysoimaan omaa tekstiään, ja onko hän valmis tekemään paljon töitä".

Minusta on hyvin ymmärrettävää, ettei kustantaja ole kovin innokas hyväksymään käsikirjoitusta, jonka saatekirjeessä kirjailija on antanut hyvin epärealistisen kuvan omista taidoistaan. Kustannustoimittajan tärkein tehtävä on kuitenkin auttaa kirjailijaa parantamaan tekstiään, ja jollei kirjailija itse osaa erottaa käsikirjoituksen ongelmia, kustannustoimittajan työ olisi hyvin raskasta, jollei jopa mahdotonta. Samalla itsetietoisuus varmasti on myös kustannustoimittajalle merkki kirjailijan kyvystä ottaa vastaan palautetta. Jos kirjailija uskoo kivenkovaan tekstinsä olevan täydellinen, ei kustannustoimittajan työlle edes ole sijaa. Käsikirjoituksen keskeneräisyys onkin toistuva teema kun kustannustoimittajilta kysytään, miksi useimmat käsikirjoitukset hylätään.

Kuinka välttää sudenkuopat

Saatekirjettä laatiessa ensimmäinen ja tärkein askel on tutustua huolella juuri sen kustantajan verkkosivuihin, jolle käsikirjoitusta on lähettämässä. Kuten tässä artikkelissa on käynyt ilmi, kullakin kustantajalla on omat toiveensa saatekirjeen sisällöstä, ja usein heillä on ohjeissa viitteitä siitä, minkälaisia tietoja he kirjailijalta toivovat. Saatekirjeen tulee kuitenkin aina olla ammattimainen ja selkeä, ja sen täytyy pitäytyä asiassa. Kiteyttääkseni aikaisemmin sanotun, hyvä saatekirje voisi esimerkiksi sisältää seuraavat tiedot:

  • Yhteystiedot. Useimmat kustantamot suosittelevat liittämään saatekirjeeseen yhteystiedot. 
  • Genre ja kohderyhmä. Eli perusajatus siitä, minkälaisesta tarinasta on kyse ja minkälaisille lukijoille se on kirjoitettu. Suomessa tekstin pituutta ei tyypillisesti tarvitse ilmoittaa.
  • Kirjailijan esittely. Perustietojen lisäksi voi olla hyväksyttävää liittää lause tai kaksi elämänkokemuksista tai koulutuksesta, jos niillä on ollut vaikutusta tekstiin.
  • Aikaisemmat julkaisut. Novellit, runot tai jopa lehtiartikkelit kiinnostavat kustantajaa vaikka ne olisivat eri tyylilajia kuin käsikirjoitus, koska ne kertovat kirjailijan kokemuksesta.
  • Arvio tekstin tasosta. Rehellinen arvio omista kirjoittamistaidoista ja maininta mahdollisista ongelmakohdista, joissa kustannustoimittajan apu tulee olemaan tarpeen. 
  • Tekstin tarkoitus. Näkemys siitä, mistä tarinassa on kysymys ja mikä inspiroi kirjoittamaan sen. 

Oletko etsimässä kustantajaa? Katso myös nämä artikkelit:

- Viisi ja puoli kantapään kautta oppimaani asiaa
- Mitä mikäkin kustannusyhtiö julkaisee
- Näin vältät yleisimmät virheet lähettäessäsi käsikirjoituksen kustantamoon